Viime kauden päätteeksi piikkarit naulaan iskenyt 43-vuotias Sami Partanen ja kymmenen vuotta sitten lopettanut 49-vuotias Sami Joukainen pohtivat tulevaa pesäpallokautta Trombitille. Miten pesäpallo on muuttunut heidän pelivuosistaan?

Teksti: Piia Utoslahti, kuvat: Micaela Grönberg ja sami_joukainen_official

Sami ”Eko”Partanen aloitti joukkueessa pelaamisen seitsemänvuotiaana Imatran Palloveikoissa Saaren urheilijoiden pesiskoulussa. Hän oli käynyt pesäpalloleireillä jo ennen sitä.

Partanen on nykyään Kiteen Pallon C- ja B-poikien pelinjohtaja ja superpesiksessä lajivalmentaja. Hän pelasi 25 vuotta ykkösvahtina ja viimeisen vuoden  kolmosvahtina. Hän kokee, ettei vauhti hidastunut merkittävästi. Kun etukentälle oli tarpeeksi hyviä miehiä,  hän pystyi ottamaan roolia myös kolmosvahtina.

“Jouduin väistymään ja nöyrtymään kolmosvahdin rooliin”, Partanen virnistää.

Sami Joukainen puolestaan on lempinimieä ”Sämpy” tai ”Jyppi” totteleva lyöjäjokeri. Joukainen aloitti joukkueessa 10-vuotiaana Rengon Kisa -nimisessä joukkueessa, kun hän muutti perheineen Ruotsista Suomeen.

Joukainen on edelleen yhteydessä Janne Heinoseen, joka oli samassa joukkueessa hänen kanssaan. Joukainen pelasi urallaan 24 kautta, voitti  kolme SM-hopeaa, kaksi SM-pronssia, pelasi 11 Itä-Länsi-ottelua ja oli neljä kertaa superpesiksen lyöjäkuningas. Kolme kertaa hänet valittiin vuoden jokeriksi, lisäksi hänet on valittu kerran superpesiksen kuukauden pelaajaksi. 

Millaisia ovat nykyajan pesäpalloilijat?

Partanen pitää nykypesäpalloilijoita urheilullisina nuorina miehinä. Toki joukkoon mahtuu vanhempiakin pelaajia. Se on mahdollista juuri siksi, että pelaajien urheilullisuus on kasvanut.

“Voima- ja nopeusominaisuudet ovat kehittyneet huomattavasti.”

Partanen näkee, että omien ratkaisujen tekeminen kolmospesällä on suotavaa. Peliä edistäviä oivalluksia pitääkin tehdä. Niistä pelinjohtaja ei ole pahoillaan.

“Jos tekee vastoin merkkiä virheitä, niin se saattaa olla keskustelun paikka. Niistäkin saattaa selvitä, jos ne ovat onnistuneita ratkaisuja. Lähtökohta on kuitenkin se, että valta on merkinnäyttäjällä. Hän kertoo, kuinka tilanteessa toimitaan.”

Partanen on kuullut väittämiä, että suuret persoonat olisivat menneen talven lumia. Hän toivoo, että sosiaalisen median myötä nuoremmista pelaajista osa ottaisi roolia sen suhteen.

“Miesten puolelta persoonista erottuvat Juha Puhtimäki ja Mikko Kanala. He ovat sellaisia nimiä, jotka vievät tällä hetkellä lajia eteenpäin.”

Partanen kokee itsensä ”vanhanliiton heilujaksi” kentällä. Hänen toimintansa tapahtui kentällä. Hän ei ole vielä päätynyt sosiaaliseen mediaan omien tilien kautta.

“Seuran ja joukkueiden kautta on tehty tiettyjä juttuja esille.”

Joukainen näkee, että pesäpallon ammattimaisuus on lisääntynyt hänen pelaajauransa jälkeen.

“Nopeus ja tarkkuus on kasvanut, kun katson ruudusta pelejä. En varmaan itse saisi lyötyä enää juoksuja, kun tila tuntuu nykyään niin pieneltä.”

Pesäpallossa valmentajalla on iso rooli. Partasen mielestä vaikka valmentajan kautta kentällä tapahtuvat erilaiset asiat, vastuu on kuitenkin yksilöllä.

“Vaikka viuhkamies näyttäisi mitä, niin pelaajien pitää itse onnistua. Suurin yksittäinen valta kuitenkin pelinjohtajalla on verrattuna mihinkään muuhun palloilulajiin. Iso vastuu hänellä on.”

Pesäpallon kriisit?

Partanen toivoo, että seurat pystyisivät tekemään järkeviä ratkaisuja keskenään, vaikka ristiriitoja löytyy. Pesäpallon yhteinen etu kuitenkin on, että saataisiin vain pelattua.

“Ei haittaa, vaikka asiat riitelevät keskenään, kun mietitään yhteistä hyvää. Erilaisia näkemyksiä saa olla. Se on ihan terveellistäkin, ei lintukotoa ole missään. Jos haluamme, että toiminta kehittyy, pitää ollakin erilaisia näkemyksiä.”

Tärkein muistisääntö kuitenkin Partasen mukaan on, että yhteisen hyvän eteen tehdään töitä, ja sitä kautta se on rakentavaa riitelyä.

Joukaisen mielestä oli suuri kriisi, kun suomalainen pesäpallo täytti sata vuotta viime vuonna. Hän kokee, että pesäpallo ei saa tarpeeksi näkyvyyttä.

“Johdon puolella ollaan täysin amatööritasolla. Niin pesäpalloliitto kuin superpesiskin. En tiedä ihan tasan tarkalleen, missä mennään. Mutta jos laji täyttää sata vuotta ja juhlat hukataan tuolla tavalla, niin se on mielestäni  anteeksiantamatonta. On ihan käsittämätöntä, miten tilanne hoidettiin. Mikään ei ole johdossa muuttunut siitä, kun itse pelasin vielä.”

Menestyneet miehet

Yhdeksän SM-mitalia voittanut ja 16 Itä-Länsi-ottelua urallaan pelannut Partanen ei nosta mitään yksittäistä voittoa esiin kysyttäessä mieleenpainuvinta hetkeä uralla. Hän nostaa esiin, kun hän sai pelata superpesistä 26 kautta.

“Yksittäisiä juttuja on vaikea eritellä, ja kaikki ovat hienoja juttuja. Nyt kuin ura on päättynyt ja on ehtinyt vähän pohtimaankin, niin kyllä se on kokonaisuutena uskomaton saavutus. Koko ura on hieno saavutus. Peliuraa alkoi olla enemmän takana kuin useammalla vastustajalla oli kentällä ikää, se kertoo siitä, että ehdin jonkin aikaa mukana olemaan.”

Sami Joukainen on samoilla linjoilla.

”Kultamitali kiersi minut kaukaa, ja se hieman harmittaa. Mutta pitkä pelaajaura minulla on takana.”

Urheilija ei tervettä päivää näe

Partanen kärsi urallaan jonkun verran loukkaantumisista. Leikkauspöydällä on operoitu polvi ja akillesjänne, mutta ne vammat eivät ole haitanneet pelaamista missään vaiheessa. Leikkaukset hoidettiin syksyisin, kun kausi oli paketissa. Hänellä oli myös jonkun verran takareisien kanssa ongelmia, mutta kun pelaajaura oli 26 vuotta pitkä, niin hän kokee, että niitä väkisinkin osui kohdalle.

“Pääsääntöisesti sain kuitenkin kesäisin urheilla ehjänä. Pitkän pelaajauran aikana rupesin ymmärtämään enemmän, kuinka itsestään voi pitää paremmin huolta, että pysyn paremmin terveenä.”

Pelaajauran jälkeen vaivaavia kolotuksia Partanen ei myönnä kärsivänsä.

“Pelaajauralla, kun kävin magneettikuvissa ja menin näyttämään eri paikkaa, mihin koskee. Sieltä magneettilääkäri sanoi, että hän katsoi ihan toista kohtaa, että näyttäisi olevan jotain pientä.”

Tällä hetkellä Partanen pystyy tekemään normaalisti kaikkia asioita. Ei jäänyt mitään vammoja, jotka arkiasioiden hoitamista haittaisivat.

Joukainenkin myöntää kärsineensä uransa aikana pahoista loukkaantumisista.

“Minut on leikattu varmaan kuusi kertaa uran jälkeen. Välillä uran aikana olin aika rikki. Kerran yhden kauden avauspelissä repesi yksi lihas, ja sen kanssa temppuilin koko kesän. Kokemusta riittää loukkaantumisista.”

Sängystä ylös noustessa Joukainen huomaa oikean polvensa muistuttelevan.

“Se on rikki oman urani johdosta. Urheillessa pitää pitää polvitukea.”

Siviili-Sami ja pesäpalloilija-Sami

Partanen toteaa, että pesäpalloilija-Sami tunnettiin kentällä nimellä Eko ja kotioloissa häntä kutsutaan Samiksi.

“Eko-nimitystä kuulee harvemmin arjessa. En ole ikinä osannut feikata mitään. En koe, että minussa mitään ihmeellisyyksiä olisi, kentällä tai kotona. Tulen kyllä hyvin toimeen itseni kanssa, eli osaan olla yksinkin. Lähtökohtaisesti en kaipaa sitä showta ja melskettä, mitä kentällä oli.”

Joukainen kokee, että urheilija-Sami eroaa siviili-Samista niin, että siviilissä hän on kuin leppoisa nallekarhu. Kentällä hänestä on sanottu, että hänestä on jäänyt “mulkku kuva”.

“Olen ylpeä siitä, että sain pelimoodin näytettyä ulospäin, niin että se oli erilainen kuin minä oikeasti olen.”

Joukaisen mielestä ei pidäkään paljastaa itsestään kentällä, mitä kaikkea siviilissä oikeasti on. 

“Omatkin pelaajat olisivat katsoneet ihmeissään, jos olisin kentälläkin ollut kuin nallekarhu.”

Mitä kuuluu peliuran jälkeen?

Partanen on siirtynyt pitkän pelaajauransa jälkeen koulumaailmaan töihin. Hän on toiminut sijaisopettajana lasten ja nuorten kanssa. Iltaisin hän on toiminut urheilun maailmassa. Perheelle riittää aikaa myös.

“Näen lapsiani koulussa ja harrastuksissa, vaimoani näen päivätöissä ja hän valmentaa myös. Omat lapseni tunnistan kyllä”, Partanen kertoo pilke silmäkulmassa.

Peliuransa jälkeen Joukainen on keskittynyt työntekoon.

“Iso lovi palkasta lähti pois, kun lopetin pelaajaurani. Pari vuotta varmasti meni, että ymmärsin olen ihan tavallinen työntekijä. Uran loppuminen oli iso muutos elämässäni. Olen opetellut tavallista arkielämää.”

Joukainen pääsi viettämään ensimmäistä kesälomaansa kesällä 2018.

“Minulla oli kuukausi kesälomaa, se oli ihan oma, hieno kokemuksensa. En ollut tottunut siihen, kun olin tottunut pelaamaan kesäisin. Nyt olen kuitenkin jo lutviutunut tähän normaalin työntekijän rooliin. Tämä sujuu jo ihan hyvin.”

Toteutumattomat haaveet

Partasen toteutumaton haave on nähdä Nightwish Etelä-Amerikassa jossain loppuunmyydyllä stadionilla. Hän kokee, että siellä keikalla mahtaisi olla iso tunnelataus, sillä eteläamerikkalaisen luonteen ja ison ja vellovan yleisömeren keskelle tulee huikea fiilis. Jokin siinä häntä kiehtoo.

“Se kuuluu ehdottomasti to do-listalleni. Suomessa olen bändin nähnyt jo esiintymässä.”

Joukaisen toteutumaton haave liittyy ralliautoihin.

“Minulla oli haaveena joskus sukeltaminen ja laskuvarjohyppy. Ne olen jo toteuttanut. Isäni ajoi aikoinaan rallia. Ralliauton kyytiin pääseminen voisi olla sellainen, että jos joku ottaa minut kyytiin, niin olen valmis lähtemään. Seuraan instagramissa Kalle Rovanperää. Veikkaan, että aika moni muukin seuraa häntä. Olisihan se hienoa hänen kyytiinsä päästä.”

Loppukevennykset

Entä käykö Partasen suu yhtä lailla kotona kuin kentällä?

Tarvittaessa kyllä, mutta ei hän ainakaan omien sanojensa mukaan ole vielä siinä pisteessä, että hän yksinään alkaisi puhumaan.

Joukainen hymähtää, kun häntä lopuksi nuoreksi mieheksi tituleerataan.

“Vai että minä ja Partasen Sami oltaisiin nuoria miehiä? Sehän tuntuu vain oikein hyvältä. Olemme Ekon kanssa hyviä kavereita. Olemme yhdessä valmentaneet Tanhuvaarassa.”