Pekka Hartikaiselle on sattunut ja tapahtunut matkalla maailman koripallokartan ympäri.

Kello lähestyy kuutta viileänä keskiviikkoiltana Helsingissä. Raitiovaunu numero kahdeksan on kyydittänyt allekirjoittaneen Töölönlahden toiselle puolelle, jossa haastattelen pian suomalaisen juniorikoripallon todellista ikonia. Miestä, jonka 36 valmennusvuoteen on mahtunut 54 eri ikäluokkaa. Poikia ja tyttöjä. Maajoukkueita ja aluejoukkueita. Namikan pieniä treenisaleja ja New Orleansin NBA-parketteja.

Pekka ”Härski” Hartikainen on valinnut haastattelupaikaksi Pub 99:n Mannerheimintiellä. Olemme varanneet aikaa noin 45 minuuttia – hänellä alkaa tunnin kuluttua keilausvuoro. Vaikken ole ennen tätä haastattelua puhunut hänen kanssaan kuin puhelimitse, huomaan linjojenkin läpi aistimani auktoriteetin osuneen oikeaan. Jämäkkää kädenpuristusta myöhemmin istumme alas, valmiina purkamaan kolmannesvuosisadan valmennusuran henkilökuvaksi.

– Hyvän valmentajan tekee sitoutuminen, pitkäjänteisyys… Ja se, että jaksaa riittävästi niellä paskaa, mies naurahtaa.

Ensiaskeleensa joukkueurheiluvalmennuksen kivisellä kulkutiellä Pekka sai jo 17-vuotiaana, kun Pakilan NMKY:n norsunluutorni oli katsonut tarpeeksi pahalla entisen valmentajan tupakanpolttoa ja painostanut miehen eroamaan tehtävistään.

– Ikävä kyllä meidän joukkueesta puolet muutenkin poltti tupakkaa, mutta Jyrki sai kenkää sen takia, Hartikainen muistelee.

– Sinne tuli eräs tällainen urheilujournalisti valmentamaan, mutta se ei oikein pärjännyt meidän kanssa ja tiputti meidät SM-sarjasta.

Kova joukkue vaati kovan valmentajan. Sarjaporrasta alempaa vauhtia hakemaan pakotettu NMKY teki päätöksen käyttää divarivuoden hyväkseen ja kokeilla rakentaa jotain uutta.  Jotain erilaista. Jälkiviisaana on helppoa todeta, että hihasta vedettiin varsinainen ässäpari.

– Pojille piti saada valmentaja ja tiedettiin, että mä olen ainoa, joka pärjää niiden kanssa. 

Vaikka ensimmäinen vuosi paljolti opetellessa menikin, se riitti kuitenkin vanhempien ja seurajohdon vakuuttamiseen. Tuore pelaajavalmentaja otti seuraavalle kaudelle vetovastuun jo vuotta vanhemmasta ikäluokasta ja ohjasi sen suoraa tietä piirimestaruuteen.

– Mun ainoa auktoriteetti siellä oli, että ne tiesi, että mä lyön kaikkein nopeiten ja lujimpaa, mies vitsailee turhankin vaatimattomasti.

– Viikonloput meni siinä, että hörvellettiin kimpassa.

Hörvellyksestä huolimatta, tai kenties juurikin sen edesauttamana, Pekan rooli rakastamansa lajin historiansivuilla alkoi määrittyä jo näinä teinivuosina. Mestaruudenhuuruisen tulikasteensa jälkeen mies suuntasi itään, jossa hän tulisi viettämään seuraavat viisi vuotta Malmin Super-Koriksen penkin takana. Lopulta pikaiset kierrokset Helsingin Panttereissa sekä Kouvolan Kouvojen junioripäällikkönä avasivat Torpan Poikien historiaa havisseet portit. Jo tässä vaiheessa oli selvää, että tällä entisellä 17-vuotiaalla pelaajavalmentajalla oli tärkeä ja lähtemätön vaikutus sinivalkoisella koripallokartalla. Ansioluettelo entisistä valmennettavista on vaikuttavaa kuunneltavaa.

– Petteriä (Koponen) mä valmensin viisi vuotta MaSu Basketissa. ToPossa aikanaan meillä oli näitä nykypäivän Mestaruussarja-pelaajia aika paljon, näitä niin sanottuja “kotimaan huippuja”. Maajoukkueen kautta 87-pojat… Viisi vuotta olin siinä mukana. Sehän on tietysti käytännössä Susijengi kokonaisuudessaan.

– Sasu (Salin) oli sen verran nuorempi, että mä enemmän toimin hänelle pallonpalauttajana vapaa-ajalla hallilla, mies lisää nauraen.

Kun mietitään uran tähtihetkiä, tässä nipussa on mistä valita. Kysymys on hankala, ehkä jopa mahdoton, mutta kysyn silti yhtä tiettyä muistoa. Yrittänyttä ei laiteta.

– Yksi huikea kokemus on tietenkin 2007, kun Petteri valittiin draftissa (numerolla 30 Philadelphiaan). Istuin meidän kellarissa. Petterin äiti Sonja ei ollut myöskään jenkeissä ja siinä sitten yö chattailtiin ja soiteltiin puhelimella. Silloin tuo internetin ihmeellinen maailma oli vähän erilainen, mutta välillä löydettiin jostain keskustelupalstalta, että mikä vuoro oli menossa. Siinä vaiheessa kun Petteri vedettiin sieltä – no, meillä ei ainakaan kukaan nukkunut enää sen jälkeen kotona.

Amerikantemppuja ja suomalaisia ongelmia

Kun David Stern 13 vuotta sitten lausui Madison Square Gardenin mikrofoniin tämän nuoren MaSu-kasvatin nimen, NBA oli – etenkin eurooppalaisille – hyvin erilainen paikka. Saksan Dirk Nowitzki oli liigan arvokkaimpana pelaajana tarjonnut esinäytöksen tulevasta, mutta tässä vaiheessa historiaa “The Germanator” oli enemmän poikkeus, kuin sääntö itse. Lauri Markkasen jalanjälkiä ei voisi seurata vielä vuosikymmeneen. MVP:n, vuoden tulokkaan sekä vuoden puolustavan pelaajan eurotripla kuulosti lähinnä koripallofoorumien fantasiakirjoitukselta.

Nykypäivänä kuitenkaan amerikkalaiset urheilumediat eivät tunnu saavan tarpeekseen eurooppalaisen koripallovalmennuksen hehkutuksesta, samalla kun vanhan mantereen huippuliigat pumppaavat vuosi vuodelta mielenkiintoisempia tulevaisuuden lupauksia NBA:n kirkkaiden valojen alle. Mutta millaisia kulttuurieroja valmennuksessa on nähtävissä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä?

– Euroopassahan se on todella maakohtaista. Suomessa ja Ruotsissa tehdään asiat ihan eri tavalla, kuin näissä ns. oikeissa koripallomaissa. Esimerkiksi Keski-Euroopassa se toiminta perustuu vahvasti toistojen määrään, siihen valmennuskulttuuriin ohjatussa toiminnassa. Jenkeissä taas koko systeemi on täysin erilainen, Hartikainen kertoo.

– Juttelin tuossa yks vuosi Wichitan yliopiston päävalmentajan kanssa hänen grillibileissään. Yritin siinä sitten huonolla englannilla kysellä, että mitä te harjoittelette kun nämä juniorit aloittavat koriksen? “Ei me mitään, ihan vaan hyökkäystä ja puolustusta.” Mä sitten jatkoin, että ymmärrän, mutta miten paljon te treenaatte vaikka syöttelyä? Tää vaan pyöritti päätään ja vastasi, että “me vaan harjoitellaan hyökkäystä ja puolustusta”.

– Aikani siinä jankkasin ja lopulta se avasi autotallin oven. Siellä oli meidän pojat, heidän pojat ja naapurin pojat pelaamassa korista. Pikkusiskot ja -veljet istuivat sivussa ja odottivat pelivuoroa. Hän selitti, että nämä pääsee koulusta yhden aikaan, ne menee jonnekin tähän lähelle, jossa ne tekee läksyt. Siellä minne ne sillä kertaa menee, äiti ruokkii ne, jonka jälkeen ne menee pihalle pelaamaan. Ja ne voivat pelata niin kauan kun on mahdollista. Siinä kohtaa ymmärsin, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että he harjoittelevat vain hyökkäystä ja puolustusta, Hartikainen toteaa nauraen.

Hän kertoo siitä, miten amerikkalaiset oppivat ensimmäisenä puolustusfilosofianaan paikkapuolustuksen. Se on Suomen juniorikoripallossa kiellettyä. Muuallakin Euroopassa, vaikka se sallittua onkin, pyritään myös keskittymään enemmän yksilötaitoon nojaavaan miespuolustukseen.

– Suomessahan nämä neropatit keksi, että juostaan puoleen kenttään ja aletaan sitten vasta puolustamaan. Siis jotta ottelut saataisiin tasaisemmiksi. Opetetaan ensin juoksemaan karkuun ja kuvitellaan, että ne saa kiinni jonkun, joka saa vapaasti juosta puoleen kenttään. Suurin ongelma suomalaisessa koriksessa kansainväliseen verrattuna on, että meillä on hirveä määrä neropatteja, jotka yrittävät keksiä lajia uudelleen.

– Nyt uusin villitys on, että nuorimmat joukkueet pelaavat neljällä neljää vastaan. Se ei ole koripalloa. Ymmärrän, että joillain pienemmillä paikkakunnilla voi olla vaikeaa löytää tarpeeksi pelaajia, mutta niillä joilla on, en ymmärrä miksemme voi pelata viidellä viittä vastaan. Käytettäisiin maalaisjärkeä.

Rakkaudesta lajiin

Maalaisjärkeä tai ei, Hartikainen löytynee koripalloparkettien läheisyydestä loppu-uransa. Viidentoista vuoden ammattivalmennuksen jälkeen hän jäi lyhyelle tauolle koripallosta ja keskittyi elintarvikkeiden maahantuontiin. Veri kuitenkin veti kentän laidalle.

– Iltaisin oli vapaata ja puoli vuotta katsoin emännän kanssa Kauniit ja Rohkeat, Salkkarit ja Mitä tänään syötäisiin?. Lopulta hän totesi, että pitäiskö sun hankkia harrastus. Puoli vuotta olin sivussa, kunnes palasin takaisin valmentamaan.

Billy Graham totesi aikanaan, että valmentaja vaikuttaa vuodessa useampaan elämään, kuin keskivertoihminen koko elämänsä aikana. Hartikaisen lista on kuitenkin kaukana valmiista. Eläköidyttyään kaksi vuotta sitten, hänellä on nykyään enemmän aikaa keskittyä Biddy Basket -junioriohjelmaan, jossa hän on vaikuttanut jo 90-luvun puolivälistä lähtien. Biddy itsessään on toiminut maailmalla jo 50-luvulta. Sen puitteet tarjoavat nuorille koripalloilijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden huipputason valmennukseen, sekä lahjakkaimmille yksilöille mahdollisuuden matkustaa turnauksiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

– Jenkeissä ne pelaavat ensiksi oman alueen turnaukset. Niiden voittajat pääsevät kaupungin ja sen jälkeen osavaltion finaaleihin. Viimeinen osa on tämä turnaus, johon viemme Suomestakin joukkueita.

Alun perin vain Helsingin alueen pelaajista koostunut joukkue on laajentunut hänen vaikutuksensa alla koko Suomen kokoiseksi. Matkan varrella on myös alettu tehdä yhteistyötä Turku-Koriksen kanssa Malagassa sekä Chus Mateo Academyn kanssa Madridissa. Mukaan on jäänyt myös nuoremmille parkettisankareille suunnattu Pikku-Biddy.

– Kai tää on se homma, mitä tulee tehtyä loppuun saakka, mies toteaa hymyillen.

Teksti: Antti Nikander/@NikanderAntti

Artikkelikuva: Dhyamis Kleber/@DhyamisKleber