“Teini-iässä kiinnosti tytöt ja keskikalja. Parikymppiseksi asti olin ateisti,
en käynyt uskonnon tunneilla, en rippikoulua ja haistatin vitut kaikelle sellaiselle”
-Virkamiesruotsia vaille valmis Teologian maisteri, Teemu “Pastori” Potapoff.
Istun helsinkiläisen kahvilan alakerrassa, vastapäätäni istuu mies kadehdittavan komeassa parrassa kahviaan juoden.
– Oli oikein hieno tilaisuus eilen illalla ne Jaren elämäkertaleffan julkkarit, käytiin avovaimon kanssa pyörähtämässä, Potapoff toteaa.
Aivan, Jare Henrik Tiihosen eli Cheekin “Veljeni vartija” -elokuvan julkaisutilaisuus pidettiin eilen illalla Helsingissä.
– Se on hauska nähdä tänä päivänä miten hip-hopista on tullut salonkikelpoista. Eilenkin siellä oli nuoria räppidiggareita ja niitä, jotka silloin aikoinaan käski nostaa ne housut ylös, istumassa vierekkäin samassa salissa, loistavalla fiiliksellä.
Teemu “Pastori” Potapoff on tunnettu kirjailijana, Vahtimestarina, kolumnistina sekä toimittajana. Hän on myös erittäin suuri hip-hopin ystävä ja toimii esimerkiksi FUM.FI (Finnish urban media) sivuston päätoimittajana. Mutta mistä rakkaus hip-hoppiin on syntynyt?
– Meitä oli silloin nuorena muutaman jätkän kaveriporukka, joiden kanssa kuunneltiin enemmänkin britti- ja detroit- housea. Ja yksi näistä kundeista tutustutti mut N.W.A:n Straight Outta Compton- levyyn ja se oli sitämyöten selvä. Ostin silloin 80 -luvun lopulla ekan räppivinyylini ja jäin kerrasta koukkuun, ja se rakkaus on kestänyt tähän päivään asti.
Oulusta lähtöisin oleva, opiskelujen perässä Helsinkiin muuttanut Potapoff kertoo olleensa jo nuorena mukava ja positiivinen .
– Olin sellanen class clown, kiltti ja avulias lapsena ja nuorena. Rakas tätini aina sanoi että Teemulla on maailmankokoinen sydän ja antaisi viimeisestäänkin puolet. Nyt viime joulukuussa julkaistun Selviytyjät -Kirja elämästä teon yhteydessä tuli tehtyä itsetutkiskelua myös paljon ja mietittyä mikä mun rooli on tässä elämässä ollut. Ikää on nyt 44 vuotta ja edelleen, ehkä jopa enemmänkin kuin nuorena, haluan auttaa ja antaa enemmän kuin ottaa. Jotenkin tälläinen karmaan uskominen on myös vahvasti läsnä, teet hyvää niin saat hyvää. Siihen haluan uskoa.
Aivan, uskosta puheenollen, Potapoff on melkein valmistunut teologian maisteri. Matka yliopistoon teologiaa opiskelemaan ei kuitenkaan ollut ihan itsestäänselvyys.
– Olin sinne reiluun pariinkymppiin asti tosi kova ateisti, en käynyt uskonnontunneilla, en ollut käynyt rippikoulua ja haistatin vitut kaikelle tollaselle. Aloitin 14-vuotiaana työskentelyn levytsupparina radiokanavalla, toin vinyylejä arkistosta radion tiskijukalle, mitä hän pyysi ja vein soitetut takaisin. Myöhemmin tein nuoriso-ohjelmia eri paikallisradioissa.
– Sitten taas lukiossa ollessani se opiskelu ei oikein maistunut, kiinnosti enemmänkin tytöt ja keskikaljan juonti. Vihasin varsinkin ruotsin opiskelua ja sitä opettajaa, se oli todella huono opettaja ja ihan täys mulkku. 90-luvun alkupuolella lähdin Helsingin Evankeliseen Opistoon opiskelemaan viestintää. Siellä silloinen tyttöystäväni – sittemmin ensimmäinen vaimoni – ja se koko yhteisö sai mut jotenkin näkemään asiat eri tavalla, suhtautumaan ihan uudella tavalla asioihin. Siellä näen, että tämä mun oma hengellinen herätykseni sitten sai alkunsa ja sitä kautta päätin että haluan papiksi ja opiskelemaan Teologiaa yliopistoon
– Olin todella varma että halusin papiksi, mutta muutaman vuoden opiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, etten ole se, joka voi kertoa kenellekään miten tulee elää ja minkä oppien mukaan. Nykyään oma uskoni on käynyt jonkinmoisen metamorphoosin läpi ja olen enemmänkin sitä mieltä, että jokainen uskokoon mihin tahtoo, kunhan siitä ei ole harmia kenellekään muulle ja kunhan se usko tekee juuri sut autuaaksi. Mutta edelleen itse luen joka ilta iltarukouksen ennen nukkumaanmenoa ja sen tulen tekemään jatkossakin, joka ilta.
Mutta niin, jutellaanpa hetki siitä ruotsin opiskelusta. Maisterin papereita ei yliopistolta ole käteen jäänyt, virkamiesruotsia kun ei ole suoritettu. Tästä kysyessä Potapoff nauraa.
– Joo, mä kuulen siitä tasasin väliajoin edelleen. Mutta se on ihan totta, se on ruotsia vaille valmis se opiskelu. Yliopiston opiskelukaverit valmistu -98 tai -99 ja mulla noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin roikkuu se opiskelu edelleen. Oon varmaan vanhin jonka paperit siellä roikkuu. Joka vuosi kyllä otan sen opiskeluoikeuden uudelleen, että jos tänä vuonna, tai jos nyt tänä vuonna, tai no tänä vuonna sen teen…
– Mutta kyllä siitä lukioaikaisesta ruotsin opiskelusta niin kovat antipatiat jäi, ettei se sillon yliopistossa kiinnostanu edelleenkään, mietin vaan että mä teen sen sitten jossain vaiheessa. Ja kyllä se on edelleen mielessä nykyäänkin, ehkä sitä on vaan jollain tavalla oppinut selittelemään itselleen että kun on toi ja toi projekti menossa, ja ton kirjan kirjoittaminen kesken. Haluaa käydä boxaamassa ja bodaamassa, haluaa matkustella ja viettää aikaa läheisten kanssa. Ehkä jotenkin on tullut niin mukavuudenhaluiseksi ja peruslaiskaksi että haluaa vaan tehdä niitä mukavia juttuja.”
Peruslaiskaksi Potapoffia on kuitenkaan vaikea kuvitella. Vuonna 2017 hän kirjoitti kahta kirjaa samanaikaisesti (Yön Kuningas, Sedu Koskinen, julk. 09/17, Selviytyjät – Kirja elämästä, julk.12/17), julkaisi kolumneja, teki freelance- toimittajan töitä sekä seisoi viikonloppuisin Ravintola Teatterin ovella.
– Siitä mä oon kyllä aina ollut ylpeä, etten ole oikeastaan koskaan sanonut millekään työlle ei. Oon ollut muuttomiehenä, ollut raksalla apupoikana, mopannut lattioita, paistanut burgereita, ollut kouluavustajana, toiminut levytsupparina, toimittajana, seissyt ovella… Oon tehnyt todella paljon eri hommia ja aina ollut tekemästäni työstä ylpeä. Työnteko määrittää ihmistä tosi paljon, oli se mitä työtä tahansa. Se itsearvon tunto mikä tulee, kun teet töitä, kantaa ja vie eteenpäin. Ilman työntekoa tulee sellainen taantuma ja se syö ihmisen itsetuntoa. Nautin siitä häslingistä, mikä tulee kun on monta rautaa tulessa ja tiedät että töitä on tehtävä kovaa että kaikki saadaan tehtyä. Se tulee ihan verenperintönä kotoa mulla.
Melkein 15 vuotta Nelosella toimittajan ja toimituspäällikön töitä tehnyt Potapoff sanoo, että suurin syy Neloselta lähtöön oli ettei hän enää kokenut joutuvansa haastamaan itseään tarpeeksi.
– Mä oon aina sanonut että jos sua vituttaa mennä joka aamu töihin, ni sille asialle on tehtävä jotain. Mä tykkäsin kyllä olla Nelosella töissä, palkka oli hyvä ja työyhteisö oli loistava. Ne työt vaan pystyin tekemään puolinukuksissa, vasemmalla kädellä ja silti työn jälki oli hyvää. Joka päivän jälkeen vaan oli sellanen fiilis etten joutunut haastamaan itseäni ollenkaan.
– Kun sitten ensimmäinen kirjani julkaistiin (Yön sankarit – Tarinoita punaisen köyden takaa, 2015), aloin miettimään että ehkä tässä kohtaa se uusien haasteiden kohtaaminen olisi ajankohtaista. Että ehkä mä pärjäänkin ilman sitä sellasta tietynlaista vakautta. Tottakai se pelotti, ja pelottaa edelleen, että mistä niitä projekteja löytyy, mistä sen seuraavan pestin saa. Mutta kun haluan olla siellä epämukavuusalueella ja olla sitä mieltä että tästä ei tule hevonhelvettiä tästä hommasta, ja tää ei koskaan valmistu ni silloin saan puristettua itsestäni sen parhaan tuloksen ulos. Sä olet kuitenkin juuri niin hyvä kun sun viimeisin teksti.
Itse muistan nähneeni Pastorin ensimmäisen kerran legendaarisen Club Oopperan tuulikaapissa. Matkattiin parikymppisinä Nummelasta Helsinkiin ja Oopperaan. Ovella siellä seisoisi “Pastori”, jota kuuleman mukaan vähintään 30 korealaista kovanaamaa oli yrittänyt hakata Oopperan terassin ulkopuolella, siinä kuitenkaan onnistumatta.
– No, tilanne on kyllä jäänyt varmaan parhaiten mieleen Oopperan ajoilta. Asiakkaiksi saapui sellanen vietnamilaisporukka, ilmeisesti häistä tai synttäreiltä, ja se hässäkkä alko jo lipunmyynnissä. Liput saatiin sitten loppujen lopuksi ostettua eikä menny kauaa kun baarihenkilökunta tuli sanomaan että yksi heistä oksentaa siellä sisällä. Saatiin tämä kyseinen herra siihen tuulikaappiin asti kunnes se tilanne eskaloitui siihen että tämä loppuporukka sitten hyökkäs päälle. Mua lyötiin kahdella lasituopilla päähän ja kollegaa tuolilla naamaan. Saatiin me oma osamme annettua takaisinkin kyllä, mutta onhan se selvää että kun heitä oli 15 ja meitä vaan kaksi ni hopeetahan siinä tuli.
– Nyt se tilanne jo naurattaa, nauratti se jo vähän sillonkin kun keskellä yötä maattiin kaverin kanssa tikattavana Marian sairaalassa. Harmittaa että olen heittänyt sen puhelimen jo roskiin, missä oli meidän naamoista kuvia sieltä sairaalasta.
Kiistatonta kuitenkin on se, kuinka suuri vaikutus suomiräpin nousuun 2000-luvun alun Oopperalla oli. Kaikki suomiräppärit (ja sellaisiksi haluavat), olivat siellä open miceissä ja keikoilla harva se viikonloppu.
“Muistan kyllä kun siellä kävi Kimmo (Elastinen), Kapasiteettiyksikön jätkät ja muut Rähinän kundit. Skandaali, Yor123, Brandon, Teflonit (Teflon Brothers), ja monia, monia muita. Kaikki t-paidat pyöritettyinä bandanoiksi päähän, löysissä housuissa ja Turnin’ Pointista ostetuissa neljän XL:n liian isoissa paidoissa. Ja nää jätkät on nyt sitä valtavirtaa ja tosi isoja nimiä. Se mitä Lepakko oli suomirockille, oli Ooppera suomiräpille. Ja oli todella hienoa olla siinä osallisena ja ne ystävyyssuhteet mitä siellä silloin on solmittu, pätee edelleen.
Teemu “Pastori” Potapoff on ehkä suomen tunnetuin vahtimestari, ja häntä useasti tituleerataankin “Julkkisportsariksi”. Tästä nimityksestä Potapoff ei kuitenkaan ihan hirveästi välitä.
– Vihaan sitä julkkisportsari – nimitystä. Oon kuitenkin ensisijaisesti toimittaja ja kirjoittaja. En ole koskaan itse halunnut julkkikseksi tai tuoda itseäni sillä tavalla julki. Olen aina halunnut tuoda muut ihmiset ja heidän tarinansa julki ja nostaa heitä ylös. Tehdä tämän kuitenkin toimittajana joka nostaa perseensä ylös penkistä ja haastattelee ihmisiä ja ottaa asioista selvää.”
– En ymmärrä, miten sellaiset saamattomat paskakasat voivat nimittää itseään toimittajiksi, jotka vaan re-postaavat jonkun henkilön instagram-kuvan ja kutsuvat sitä uutiseksi. Tai kun joku painaa juorulehteen juttuja jonkun parisuhdestatuksesta. Niillä ei ole mielestäni oikeutta kutsua itseään toimittajiksi.”
Potapoff kertoo olevansa tällä hetkellä erittäin tyytyväinen ja onnellinen tilanteeseensa. Työprojekteja näyttää riittävän, eikä Teatterinkaan ovelta ole kiire mihinkään.
– Mulla ei oo tullu, kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen, sellaista oloa että olisin alkanut vihaamaan ihmisiä tai kyynistynyt. Osalla ovella seisseistä tämä on saanut lopettamaan hommat kokonaan. Itse näen sen niin että olen aitiopaikalla katsomassa tätä yhteiskuntaa. Pidän ihmisten kohtaamisesta ja ihmisten kanssa juttelemisesta. Milloin ovihommat lopetan, sitä en tiedä, enkä näe sitä ihan heti tapahtuvan. Sen tiedän että kun päätän lopettaa, viimeinen narikkalappu jonka lyön takaisin naulaan on Teatterin narikkaan.”
Teemu Potapoff kirjoittaa tällä hetkellä uutta kirjaa, joka kertoo vielä nimettömänä pysyvän henkilön elämäkerran. Tarinoita teoksesta Selviytyjät – Kirja elämästä jatkava 10- osainen haastattelusarja kuultavissa RadioPlayssa.
Teksti: Rinteenmarkus
Kuvat: Johannes John