Kimmo Timosen haastattelun toisessa osassa puhutaan yli tuhannen ottelun NHL-urasta, sen maailman kovuudesta, terveydestä, sopeutumisesta uran jälkeiseen elämään ja isänä olemisesta.

Teksti: Piia Utoslahti

Kimmo Timonen varattiin NHL:ään 30 vuotta sitten, vuonna 1993. Hän oli Los Angelesin varaus numerolla 250.

“Kävin muistaakseni vuonna 1994 kymmenen päivän NHL-leirillä Amerikassa. Haistelin vähän siellä NHL:n tuntua. Minulla oli heti sellainen tunne, että pystyisin pelaamaan tässä sarjassa. Kaukalo oli pieni ja äijät olivat isoja, mutta olin sen verran hyvä luistelija ja hyvä pelin lukija”, Timonen sanoo.

Viesti oli siihen maailman aikaan tyly: pieniin puolustajiin ei uskottu. HIFK:n vuosi auttoi Timosen mukaan kykyjenetsijöitä näkemään, että hänen rahkeensa NHL:ssä varmasti riittäisivät.

”Nashvillessä oli siihen aikaan toimitusjohtajana David Poile, ja hän halusi antaa minulle mahdollisuuden. Samainen mies on siellä töissä edelleen. Hän luotti minuun silloin, vaikka hänenkin mielestään olin pienikokoinen. Poile näki, että jääkiekon suuntaus on muuttumassa”, Timonen korostaa.

Poile oli sitä mieltä, että Timosen kuuluu saada mahdollisuus, mutta on pelaajasta itsestään kiinni, miten hän mahdollisuutensa käyttää. “Kime” itse tiesi, että hän siihen pystyy. Uskosta ja itseluottamuksesta se ei jäänyt kiinni.

Takaportin kautta

Nashville oli liittynyt kaudeksi 1998-1999 NHL:ään laajennusdraftin kautta. Joukkue oli täynnä hyviä pelaajia, kun Timonen sinne siirtyi.

“Minulla meni ensimmäinen leiri todella hyvin. Istuin Poilen kanssa alas. Hän sanoi, että Nashvillella on liikaa hyviä pelaajia. Olisin jo ansainnut paikkani ylhäällä, mutta hän ei pysty parempia pelaajia siirtämään sivuun.”

”Hän ehdotti, että menisin farmijoukkue Milwaukee Admiralsiin hakemaan kokemusta, ja lupasi näyttöpaikan kauden aikana. Pelasin kaksi kuukautta farmissa, kunnes näyttöpaikkani sain. Sen jälkeen minun ei tarvinnut enää farmissa käydä”, Timonen kuittaa.

Helpolla paikka tarunhohtoisessa NHL:ssä ei kuitenkaan tullut.

“Taistelin tosissani paikastani ylhäällä. Minut oli kuitenkin varattu viimeisellä kierroksella. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kierroksen varaukset pääsevät poikkeuksetta näyttämään kykynsä. Minä pääsin ylös vähän kuin takaportin kautta.”

Timonen muistuttaa, että urheiluelämässä, miksi ei muutenkin, kannattaa uskoa itseensä.

“Jos ei usko itseensä ja kykyihinsä, niin on turhaa yrittää mitään. Unelmointi on hyvin tärkeä osa urheilijan elämää. Sanon aina nuorille ihmisille, joita tapaan, että uskokaa ja unelmoikaa. Liian korkealle unelmia ei kannata laittaa, mutta sellaisia unelmia, joita on mahdollisuus saavuttaa. Päämäärä on myös hyvä olla.”

Nashville ja Philadelphia

Timonen siirtyi kahdeksan Nashvillessa vietetyn kauden jälkeen Philadelphia Flyersin riveihin. Nashville oli Timosen sanojen mukaan countrykaupunki, kun taas Philadelphia oli ja on oikein perinteinen kiekkokaupunki.

Philadelphiasta löytyvät pääsarjatason joukkueet niin jääkiekosta, baseballista, amerikkalaisesta jalkapallosta kuin koripallostakin. Jääkiekko on Timosen mukaan ihan erilaisella tasolla Philadelphiassa kuin Nashvillessa.

“Kaikki kolme lastani ovat syntyneet Nashvillessa. Se oli tärkeä ajanjakso elämässäni. Asumme edelleen samassa talossa kuin silloin tulimme tänne vuonna 2007. Voitimme täällä melkein Stanley Cupin 2010. Täällä oli oikein hienoa pelata.”

Timonen sanoo, että hän saa pääsääntöisesti kävellä Philadelphiassa rauhassa.

“Kyllä jotkut minut edelleen tunnistavat. Kävin vähän aikaa sitten jäähallilla pitkästä aikaa. Siellä minut tunnistettiin. Kadulla minua hyvin harva enää tunnistaa. Peliajoistani on kuitenkin jo kahdeksan vuotta. Aika kuluu.”

Ikimuistoinen työsulkukausi

NHL:n työsulkukaudesta 2004-2005 Timosella on hyviä muistoja. Hän oli ollut KalPan omistajaportaassa mukana vuodesta 2001 lähtien Sami Kapasen ja Pasi Kuivalaisen kanssa.

KalPa on Timoselle erittäin tärkeä seura. Hän antaa arvoa KalPan juniorityölle ja sille kasvualustalle, jonka hän seurasta aikoinaan sai.

“Minulle oli alusta asti selvää, että jos työsulku tulee ja se kestää koko kauden, niin menen KalPaan pelaamaan kevään ajaksi. Se oli vielä sellainen vuosi, jolloin KalPalla oli Mestiksen mestaruus voittamalla mahdollisuus nousta takaisin SM-liigaan. Jännä vuosi, mutta täydellinen loppu sille kaudelle.”

Työsulkukautta Timonen muistelee lämmöllä. Hän sai houkuteltua KalPaan myös silloin Nashvillessa pelanneen Adam Hallin. Hän kertoo olevansa Hallin kanssa yhä yhteydessä miltei viikottain.

“Pitihän niitä muitakin isoja pelimiehiä sinne tulla, kuten Jeremy Roenickin, mutta se sitten jäi. Olimme kuitenkin mukana Kapasen Samin kanssa siinä nostamassa KalPaa takaisin liigaan.”

Stanley cup – himoittu pokaali

Timonen pääsi juhlimaan Stanley Cupin voittoa kauden 2014-2015 päätteeksi, kun hänet treidattiin kesken kauden Philadelphiasta Chicago Blackhawksin riveihin. Se oli “Kimelle” ehdoton unelma, joka vihdoin ja viimein toteutui.

Hän oli jo todennut 18-vuotiaana itselleen, että olisi huikeaa, jos hän joskus pääsisi pelaamaan NHL:ään. Nykyään pienemmillä puolustajilla on enemmän käyttöä kuin ennen oli.

“Ensin pelaajat haaveilevat NHL:ään pääsystä. Kun he sinne pääsevät, niin he alkavat haaveilla Stanley Cupin voitosta. Moni suomalainen pelaaja on pelannut upean uran, mutta he eivät ole Stanley Cupia voittaneet. Se on kuin mansikka kakun päälle minun uralleni”, Timonen sanoo.

”Se oli viimeinen vuosi, kun pelasin. Minulla oli ikää jo 40 vuotta, ja oli ollut terveysmurheitakin. Siksi tuntui uskomattomalta, että pystyin vielä Stanley Cupin saavuttamaan. Olin pitkään tehnyt töitä sen eteen..”

Huomiota Barack Obamalta

Timoselle on jäänyt mieleen USA:n presidentti Barack Obaman kohtaaminen Valkoisessa talossa Stanley Cupin voiton jälkeen.

”Täällä on tapana kutsua Stanley Cupin voittanut joukkue vierailulle Valkoiseen taloon. Olin jo silloin lopettanut pelaajaurani. Reissasin Philadelphiasta junalla Washingtoniin. Tapasin Chicagon joukkueen ennen kuin menimme Valkoiseen taloon.”

Timonen muistaa, kuinka piti kulkea monien turvatarkastusten läpi, ennen kuin pääsi tapaamaan Obamaa. Joukkue ohjattiin isoon huoneeseen, jonne presidentti tulisi tapaamaan heitä.

“Seisoin Teuvo Teräväisen vieressä. Kuuntelin ihmeissäni, kun Obama yhtäkkiä mainitsi nimeni. Kysyin Teuvoltakin, että sanoiko hän minun nimeni. Ei minulla ollut mitään tietoa, että Obama aikoisi minulle puhua.”

”Hän kertoi urastani ikimuistoisia hetkiä ja kehui, kuinka onnistuin saavuttamaan Stanley Cupin, vaikka olin kärsinyt veritulpista. Satuin vielä seisomaan hänen takanaan, joten oli todellinen yllätys, että hän mainitsi nimeni. Kun sitä haastattelua jälkeenpäin katsoo, niin on minulla kieltämättä aika hämmentynyt ilme”, Timonen nauraa.

Timonen epäilee, että nykyisellä presidentillä Joe Bidenillä ja hänen puolisollaan Jill Bidenillä olisi ollut sormiaan pelissä tässä tapaamisessa.

“He ovat suuria Philadelphia Flyersin faneja. Olen tavannut heidät molemmat pari kertaa, silloin kun pelasin itse täällä. Obama oli silloin varapresidenttinä. Olen miettinyt, että voisivatko nämä asiat olla sattumien summia. Ei kukaan ole kertonut tätä faktana, mutta itse olen laskenut 1+1=2.”

”Myös taklattavalla on vastuu”

Kysyttäessä onko NHL:ssä ruvettu puuttumaan enemmän päävammoihin, Timonen peräänkuuluttaa sitä, että jääkiekko on nopea ja fyysinen peli.

“Pelaajat ovat koko ajan isompia, taitavampia ja vahvempia. Ei ole vielä sellaista peliä, että pelistä voitaisiin taklaukset kokonaan kieltää. Jotkut tilanteet ovat täysin vahinkoja, ja jotkut ovat tahallisia. Tahalliset päähän kohdistuneet taklaukset olisi hyvä saada kitkettyä pois ja niitä on yritettykin kitkeä pois vähän pidemmillä pelikielloilla.”

Timonen ei usko, että jääkiekossa päästään ikinä sellaiseen tilanteeseen, että päävammat saataisiin kokonaan kitkettyä pois. Jää ja kaukalo ovat kovia, samoin vauhti. Törmäyksiä kun tulee, niin niskakin helposti retkahtaa, ja tulee aivotärähdyksiä.

“Törkeisiin taklauksiin iso käsi käyttöön. Niitä on onneksi ruvettu ottamaankin pois. Peräänkuulutan silti ehdottomasti taklaajan, mutta myös taklattavan vastuuta tilanteessa. Pimeästä kulmasta tulevat taklaukset pois, mutta puhtaat taklaukset on ehdottomasti sallittava”. hän painottaa.

Timonen tietää, mistä puhuu. Hän on saanut urallaan muutaman aivotärähdyksen.

“Olen jäänyt ihan jyrän alle, ja minut on ajettu pimeästä kulmasta jäähän. Mutta sitten on ollut myös omaa hölmöyttä, että olen mennyt pää alhaalla tilanteeseen. Otin niistä tilanteista opikseni.”

Timonen kertoo kärsineensä urallaan ”aika vähän” vammoista. Hänen selkänsä on leikattu, niskassa on muutama pullistuma ja pari luuta on murtunut. Isoja loukkaantumisia hänellä ei ollut muita kuin viimeisellä kaudella tulleet veritulpat.

“Kun veritulppa meni viimeisellä kaudella keuhkoihin, niin siinä tuli kuuden kuukauden pakollinen huili. Syön loppuelämäni lääkkeitä, ettei veritulppia tulisi uudestaan.”

”Mitään lonkkaleikkauksia tai muita minulla ei ollut, jotka olisivat estäneet pelaamasta pitkiä aikoja. Selkäleikkaus suoritettiin kauden jälkeen, eli silloin ei jäänyt yhtään peliä pelaamatta. Polven kierukan puhdistus on tehty 20 vuotta sitten. Sekin operaatio tehtiin kesällä. Eli en silloinkaan menettänyt yhtään peliä kauden aikana.”

Timonen vähättelee olleensa pieni ja vikkelä. Oli hänen mukaansa myös tuurista kiinni, ettei hän jäänyt isompien alle tai esimerkiksi lämäriä tullut jalkaan tai  jäänyt sellaisen taklauksen alle, että olkapää olisi murtunut.

Kirkkain mitali jäi uupumaan

157 maaottelua urallaan pelannut Timonen miettii pitkään, mikä olisi ollut hänen ikimuistoisin maaottelunsa. Hän pelasi muun muassa viidet olympialaiset, joista hän on todella ylpeä.

Katkeriakin muistoja Timosella maajoukkueesta on, hän ei koskaan voittanut kirkkainta mitalia.

“Kirkkain kiersi minut kaukaa.”

Timonen nimeää hienoimmaksi, mutta myös katkerimmaksi muistoksi Torinon 2006 olympialaisten finaalin Ruotsia vastaan.

“Hävisimme finaalin 2-3. Pelasin maajoukkueessa jo ennen kuin lähdin NHL:ään. Ne pelit olivat minulle tärkeitä, kun pääsin pelaamaan maailmanluokan pelaajia vastaan. Maajoukkue on ollut iso apu ja etu minun urallani”.

Uran jälkeen Timoselle on jäänyt kroppaan “joitakin kolotuksia” alaselkään, polviin ja lonkkiin.

”Vaikka alaselkä on leikattu, niin ei se täydessä kunnossa ole. Niska vaivaa, jos teen vääriä liikkeitä. Siellä on jotain pullistumia. Pystyn silti juoksemaan, pelaamaan tennistä ja golfia. Paikat kipeytyvät, mutta ei ole sellaisia vammoja, etten pystyisi esimerkiksi juoksemaan.”

”Kivut eivät ole lähteneet minnekään. Niskassakin tuntuu melkein joka päivä, että joku siellä jomottaa”, Timonen toistaa kaikille niin tutun fraasin “urheilija ei tervettä päivää näe”.

”En neuvo poikaa, jos ei kysytä”

Isä-Timonen seuraa innolla poikansa otteita Mestiksessä. Samuel Timonen pelasi kolmannen kautensa iisalmelaisessa IPK:ssa.

“Samppa on meidän lapsistamme Suomi-läheisin. Tyttäreni ovat melko amerikkalaistuneet. He tulevat Suomeen, ymmärtävät kieltä ja puhuvat, mutta kyllä he ovat enemmän amerikkalaisia kuin suomalaisia”, isä arvioi.

”Samppa on enemmän suomalainen kuin amerikkalainen. Hän halusi kolme vuotta sitten lähteä kokeilemaan koeajan kautta, että olisiko hänellä mahdollisuuksia Mestikseen. Olen jokaisen Samuelin pelin netistä katsonut. Aina kun olen Kuopiossa käymässä, niin ajelen katsomaan Iisalmeen IPK:n kotipelit.”

Isä-Timonen, kuten kuka tahansa vanhempi, toivoo, että Samuelin urakehitys kulkisi ylöspäin. Kysyttäessä olisiko hienoa, jos oma poika joskus vielä KalPassa pelaisi, Timonen ilahtuu.

“Totta kai kovalla työnteolla sieltä on mahdollisuus taistella pelipaikka. IPK:lla ja KalPalla on hyvä yhteistyösopimus, jossa pelaajia on liikkunut Mestiksen ja SM-liigan välillä.  Samuelilla on hyvät mahdollisuudet siihen, siinä missä muillakin pelaajilla. Ehkä vuosi vielä Mestiksellä tekisi hänelle oikein hyvää.”

Timonen omistaa ravintoloita Kuopiossa. Hän on viikoittain yhteydessä ravintoloiden toimitusjohtajaan Juho Rissaseen. Kesäisin Kuopiossa ollessa yhteydenpito on helpompaa, kun pääsee käymään paikan päällä.

“Tässä on kuitenkin seitsemän tunnin aikaero ja 16 000 kilometriä väliä. Jokapäiväisessä arjessa mukana oleminen on mahdottomuus. Kesällä se on helpompaa, kun pääsen olemaan fyysisesti mukana auttamassa. Omistajana olemisen hyvä puoli on, että saa ilmaiset juomat.”

Pojan pelit eivät jännitä

Vaikka Timonen omistaa osan KalPasta, hän ei halua lähteä  ”turhaan sotkeutumaan touhuun”.

“Siellä on oikeat miehet oikeilla paikoilla, jotka osaavat tehdä töitä. On hankalaa ottaa kantaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa näin pitkältä välimatkalta. Seura on minulle rakas, ja sen otteiden seuraaminen on minulle veressä. Aina ollaan tukemassa.”

KalPan pelit eivät enää jännitä Timosta, mutta tällä kaudella pelattu seitsemäs puolivälieräpeli meinasi häntäkin vähän jännittää.

“Olen itse ollut niin monesti kyseisissä peleissä mukana, niin sekin puolesta vähän jännitti. Poikani pelejä en osaa jännittää, mutta niissä on jonkunlainen kutina kuitenkin päällä. Samuelin pelejä katsoessa mietin aina, että miten hän tilanteisiin menee – ja jos jotenkin väärin, niin toivon, ettei hän loukkaannu”.

Timonen ei kuitenkaan aio neuvoa poikaansa, ellei poika erikseen häneltä kysy jotain vinkkejä.

“Olen päättänyt, että en neuvo häntä. Täällä Amerikassa näkee niitäkin vanhempia, jotka kuvittelevat olevansa valmentajia. He puuttuvat liikaa lastensa tekemisiin kentällä.”