Viime viikolla MLB:ssä (Pohjois-Amerikan baseball-liigassa), Los Angeles Angelsin tähtipelaaja Mike Trout solmi urheiluhistorian suurimman sopimuksen, arvoltaan 430 miljoonaa dollaria. Neljäsataakolmekymmentä miljoonaa dollaria. Yksittäiselle pelaajalle. Miettikää. Mutta milloin huippu-urheilu puree itseään omaan nilkkaan?

Huippu-urheilu kehittyy vuosi vuodelta koko ajan eteenpäin. Pelaajista on tullut parempia ja organisaatiot ja heidän toiminta on viilattu aivan huippunsa. Kun pelaajista tulee parempia, ihmisiä kiinnostaa. Kun ihmisiä kiinnostaa, raha liittyy mukaan kuvioihin.

Esimerkiksi jalkapallossa. Jokaisen eurooppalaisen huippujoukkueen pelaajien arvo on aivan käsittämätön. Seuroilla tuntuu riittävän rahaa jokaiseen ostokseen eikä kassalla ole pohjaa. Koko ajan siirtosummat rikkoutuvat, mutta milloin raja tulee vastaan? Eivät summat voi koko ajan kasvaa.

Palataan takaisin Pohjois-Amerikkaan. Trout allekirjoittaa 12 vuoden ja 36 miljoonan vuotuisen sopimuksen. Sopimus on arvoltaan suurempi kuin kahdeksan NHL-joukkuetta. Ei mitään järkeä, mutta jatketaan.

Megasopimuksiin kuuluu aina riskinsä. Mitä jos pelaajalle sattuu jotain, että peliura vaikka päättyy kesken diilin? Puhutaan kuitenkin yksittäisestä pelaajasta. Tietynlaiset vakuutukset varmasti sopimukseen kuuluukin, mutta miljoonilla euroilla on uhka valua sormien välistä pois.

Sopimus on massiivinen, joten jostain rahat täytyy saada tähän sopimukseen. Rahan isoin uhka on raha. Uudella teknologian aikakaudella fanit häviävät areenoilta ja siirtyvät ruutujen ääreen katsomaan otteluita. Ihmisiä on siis vaikeampi saada paikan päälle tapahtumiin. Lippujen hinnat, oheistuotteet ja muut hinnat pomppaavat aivan tähtiin, koska rahaa on pakko saada jostain revittyä. Omistajilla ei ole rahaa loputtomiin ja jotkin organisaatiot elävät jopa tekohengityksen avulla.

Antiikin Roomassa gladiaattorit viihdyttivät ihmisiä. Nykymaailmassa Lionel Messi viihdyttää ihmisiä – omilla tavoillaan kummatkin. Mutta niin kauan kun ihmiset viihtyvät, urheilulla menee hyvin. Yleisö on kuitenkin hyvin vaativa. Jos jokin ei toimi, se kyllä osoittaa mielipiteensä ja silloin yleisö hakee uusia viihdykkeitä muista lajeista. Isoimmat urheilulajit kilpailevat katsojista. Se, mitä katsotaan eniten, pärjää myös parhaiten.

Kilpailu lisää myös uhkakuvia. Historialla on täydellinen vertauskuva tähän aiheeseen – 1960-luvun kilpavarustelu. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen vallanhimo oli riistäytyä käsistä. Molemmat supervallat ostivat itselleen ohjuksia esitelläkseen toiselle mahtinsa ja tilanne oli lopulta lähellä eskaloitua sotaan.

Nykymaailman ohjukset ovat pelaajia. Troutin sopimus oli siitä oiva esimerkki. MLB yritti tällä sopimuksella saada huomiota ja ostaa katsojia muilta lajeilta. Toki urheilun megatähdet kiinnostavat, mutta aikansa heilläkin. Nyt Los Angeles Angelsin omistaja Arte Moreno on saanut joukkueensa ympärille huomion kerättyä, mutta ihmiset ovat vuoden päästä jo unohtaneet asian. Kukaan ei enää silloin muista, missä maailman kallein pelaaja pelaa.

Huippu-urheilun täytyy nyt varoa tätä samaa miinaa, jonka päälle melkein astuttiin jo 60-luvulla. Pelaajien palkat ja arvot ovat monien asioiden summa, mutta pikkuhiljaa jokin raja on vedettävä. Muuten pudotaan kovaa ja korkealta.

Toimittaja: Joonas Puomio

Kuva: Tiina Valavaara