Urheilujoukkueiden sisäinen toiminta on ollut aina täysin oma maailmansa, voidaan puhua jopa täysin omasta kulttuurista. Tässä kyseisessä kulttuurissa on vahvoja auktoriteetteja sekä nuoria syrjiviä sääntöjä. Silti joukkueet haluavat pitää omista käytännöistään tiukasti kiinni.

Kiusaaminen ja syrjintä on ollut tasaisesti pinnalla kotimaisessa mediassa. Puolustusvoimissa tapahtuneet simputukset, kouluissa esiintyvä kiusaaminen ja työpaikoilla tapahtuva syrjintä ovat vain jäävuoren huippu lukuisista epäkohdista, joita kotimaassamme tapahtuu. Silti urheilupiireissä tietynlainen simputtaminen kuuluu edelleen vahvasti joukkueiden sisäisiin toimintatapoihin ja on jopa toivottavaa pelaajien keskuudessa.

Mitä kyseinen ”simputus” joukkueiden sisällä sitten on? Kyse ei ole suoranaisesta kiusaamisesta, taikka jonkun syrjimisestä esimerkiksi etnisyyden taikka yhteiskuntaluokan takia. Kyse on yhteisön sisäisestä nokkimisjärjestyksestä, joka usein perustuu pelaajien ikään. Tämän takia jalkapallokentillä kuuluu usein käskyjä joiden pääpointtina on ”Junnut hoitaa!” Oli kyse pallojen keräämisestä, maalin siirtämisestä taikka harjoitusvälineiden kantamisesta, vastuu kuuluu lähes poikkeuksetta porukan nuorimmille. Tätä kyseistä simputusta joutuu kestämään ainoastaan sen aikaa, kunnes uusia junioreita nousee joukkueeseen.

Kilpailullista urheilujoukkuetta pitää kuitenkin ajatella niin kuin se olisi suuri perhe. Vanhempina toimivat valmentajat, jotka kertovat lapsilleen eli pelaajille, kuinka heidän tulee toimia, jotta homma toimii. Säännöistä perhe päättää yhdessä, vaikka vanhemmilla onkin vapaus soveltaa ja muuttaa sääntöjä, jos kaikki ei menekään putkeen. Nyt kun katseet siirretään lapsiin, huomataan selviä eroja, jotka määräytyvät iän ja kokemuksen mukaan. Niin kuin kotona isoveli saa olla ulkona hieman pidempään verrattuna pienempään veljeen. Samalla isoveljien vastuu pienemmistä korostuu ja heillä on tehtävänä opastaa nuoria kasvamaan. Iän karttuessa myös nuorimmat saavat omat etuoikeutensa ja kotiin ei tarvitse tulla ennen kello seitsemää.
Saattaa tuntua oudolta, että samaan aikaan kun Suomessa pyritään tuomaan tasa-arvoa jokaiselle sektorille, niin urheilussa muutoksille ei tunnu olevan tarvetta. Sen minkä ulkopuoliset näkevät simputuksena, joukkueen sisällä se on vain tapa, joka on todettu toimivaksi. Nuoret oppivat nöyryyttä ja vanhempien kunnioittamista. Uskon myös kyseisen kulttuurin pysyvän niin kauan kunnes joku ulkopuolinen siihen puuttuu, koska pitää sitä syrjivänä ja tarpeettomana.

Joukkueurheilun tarkoitus ei ole ainoastaan voittaa niin montaa ottelua kun vain voi. Sen tarkoitus on luoda ihmiselle ympäristö, jossa on mahdollista oppia oikeita arvoja sekä sosiaalista kanssakäymistä. Monelle ihmiselle oma joukkue onkin se toinen perhe, jonka kanssa koetaan niin ylä- kuin alamäkiä. Opitaan käsittelemään tappioita ja juhlimaan voittoja. Urheilujoukkueen tulisi olla turvallinen ympäristö oppia myös tuntemaan itseään, joutumatta pelkäämään epäonnistumista.

Säännöt, joita tässä toisessa perheessä noudatetaan, eivät aina mene samassa suunnassa yhteiskunnan kanssa. Niihin ei kuitenkaan muiden tule puuttua, vaan antaa joukkueiden itse luoda heille sopivat pelisäännöt. Nämä ovat niitä paljon puhuttuja kulttuurieroja, jotka vain täytyy ymmärtää.

Toimittaja: Miika Juvonen

Kuva: Tiina Valavaara