Suomessa nuorten harrastukseksi valikoituu usein se tuttu ja turvallinen. Jalkapallo, jääkiekko, koripallo, salibandy ja monet muut suuret lajit hallitsevat harrastajamäärillään nuorten urheiluskeneä. Silti pieni määrä näistä nassikoista päättää valita harrastuksekseen jotain erikoisempaa. Yksi näistä on jo 25-vuotias Aleksi Jarva.

Kaikki sai alkunsa 12-vuotiaana jonkinlaisesta talviriehatapahtumasta. Nuori malmilainen pojankloppi oli lukinnut katseensa jännittävältä näyttävään kojuun, jossa pääsi kokeilemaan ampumista ilmakiväärillä. Siitä se sitten lähti. Ei aikaakaan kun Aleksi oli jo paikallisen ampumaseuran ammuntakoulussa.

• Se koko ammunta homma tuntu heti tosi mielenkiintoiselta ja sitten kun oli alkeet opittu huomasin, että mähän oon aika lahjakas tässä hommassa.

Ampumaurheilussa on lukuisa määrä erilaisia kilpailumuotoja, jotka eroavat toisistaan muun muassa asetyypin, ampumamatkan, ampuma-asennon ja kilpailutyypin mukaan. Ampujat kilpailevat usein monessa eri luokassa.

• Oma bravuuri oli kyllä ilmakiväärissä, mutta lajeja joissa kilpailin oli monia. Kiväärin ja ilmakiväärin olympialajit eli 10m ilmakivääri, 50m pienoiskivääri, 60:nen laukauksen makuukilpailu ja kolmiasento.

Samaan aikaan ammunnan kanssa Aleksi pelasi myös jalkapalloa, mutta se sai jäädä. Panostus ammuntaan alkoi myös tuottamaan tulosta, kun kysytään saavutuksista mitä ammunta on tuonut mukanaan.

• Päällimmäisenä mieleen tulee kaksi Suomen mestaruutta, yksi Suomen ennätys sekä Pohjoismaiden mestaruus hopea. On noissa kaiken maailman kilpailuissa tullut muutenkin pyörittyä.

Menestys kilpailuissa ei ole kuitenkaan tullut ilmaiseksi. Harjoittelu kertoja oli parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa, johon sisältyi viisi kertaa ammuntaa seuran kanssa ja yksi omatoiminen treeni lenkin taikka kuntosalin muodossa. Tähän päälle voidaan tietenkin lisätä kilpailut, joten vapaa-aikaa ei nuorella pojalla juurikaan ollut.

• Ei siinä hirveesti mitään muuta sitten tehty, kun käytiin treenaamassa ja kisoissa. Vielä kun treenit kestivät sen pari tuntia, niin se oli sellasta kouluun, treeneihin, nukkumaan syklin pyörittämistä.

Tästä päästäänkin ongelmaan mikä Suomessa vaivaa myös suurempia lajeja. Ikää alkaa olla jo lähemmäs kahdeksantoista ja urheilija huomaa koko nuoruuden menneen treenatessa ja eri kilpailuissa. Samaan aikaan alkaa hahmottumaan faktat siitä, että vaikka tässä pärjäisi ei tästä elantoa luultavasti tule koskaan saamaan. Näin kävi myös Aleksille.

• Siinä intin jälkeen parikymppisenä aloin jo tosissaan miettimään lopettamista. Vuosi tämän jälkeen harjoittelu määrä oli tippunut jo kertaan tai kahteen viikossa, eikä maajoukkueeseen ollut enää asiaa. Kun treenaaminen ja tulostaso laskee niin sellaista se vaan on.

Harrastajien pitäminen onkin suuri haaste varsinkin pienimmille lajeille. Varsinkin kun rahallista tukea ei heru seuroilta eikä liitolta. Jos lajia haluaa jatkaa kilpailullisesti korkealla tasolla, joutuu samalla käydä vielä päivätöissä. Tämä yhdistelmä ajaakin harrastajat säästämään lajiin käytetyn ajan johonkin muuhun.

• Ei sieltä miltään taholta juuri tukea tullut. Seurat saattoivat järjestää jotain omia leirejä tai saattaa saada jotain avustusta patruunoiden tai asetestauksien osalta, mutta kyllä se on sellaista ”pappa betalar” touhua. Ennen aikuisten maajoukkuetta sä maksat kaiken itse. Moni ampuja on Suomessa esim. puolustusvoimien leivissä tai muissa hommissa missä omaa osaamistaan pystyy hyödyntämään ja harjoittelemaan siinä sivussa. Et sä ikinä Suomessa tuu ammunnalla rikastumaan.

Loppujen lopuksi se on raha joka ratkaisee. Jos samat meriitit jotka Aleksi oli ammunnalla saavuttanut olisivat olleet esimerkiksi jääkiekossa, ei lopettaminen olisi tullut kysymykseenkään.

• Jos laji olisi ollut jokin suurempi esim. futis tai lätkä, ei treenaaminen olisi loppunut. Koska suuremmassa lajissa olisi ollut mahdollisuus tienata elantonsa lajista. En mä kuitenkaan paluuta radalle ole vielä pois sulkenut. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Toimittaja: Miika Juvonen

Haastateltava: Aleksi Jarva