Teksti: Teemu Tynkkynen Kuva: Anja Nysten
Teksti: Teemu Tynkkynen Kuva: Anja Nysten

Seurauskollisuus on ihailtava piirre pelaajassa. Varsinkin siinä tapauksessa, jos kyseessä on oma kasvattajaseura. Kuinka se on vuosien varrella muuttunut ja kuinka siihen ollaan suhtauduttu?

Jalkapallomaailmassa on suuri määrä erilaisia tarinoita seurauskollisista pelaajista. Joissakin näistä tapauksista jääminen omaan seuraan on ollut helpompaa, kuin toisissa. Espanjan kansallissankari Iker Casillas on loistava esimerkki siitä, kuinka ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, kun menestystä riittää. Jäämistä on varmasti helpottanut jatkuva menestys. Casillas on voittanut urallaan mm. Mestarien Liigan kolmesti, La Ligan viidesti, seurajoukkueiden maailmanmestaruuden ja paljon, paljon muuta. Seuran nostaessa pystejä vuosi toisensa jälkeen jääminenkin helpottuu. Osassa tarinoista pelaajan olisi ollut luultavasti fiksumpaa lähteä, kuin hukata omat menestysmahdollisuutensa jäämällä seuraan.

Fanit rakastavat joukkueelleen uskollisia pelaajia ja taas pahimmillaan vihaavat todenteolla vastakkaisia pelaajatyyppejä. Vuonna 2001 Tottenham Hotspurin kannattajat shokeeraantuivat oman kasvattinsa ja kapteeninsa Sol Campbellin siirtyessä pahimman kilpailijan Arsenalin riveihin ilmaisella siirrolla. Tässä tapauksessa pelaajan kannalta syy oli selvä: halu menestyä ja voittaa jotain suurta jalkapalloilijana. Kuitenkin siirto oli pahin mahdollinen lyönti kasvoihin kaikille kasvattiseuran uskollisille faneille, niille samoille faneille, jotka olivat Campbelliä tukeneet koko hänen siihen astisen uransa ajan. Espanjassa tapahtui samankaltaisia asioita vuonna 2002. Maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi palkittu Barcelonan Luis Figo siirtyi tuolloin pahimman kilpailijan Real Madridin valkoisiin. Fanit eivät odotetusti riemastuneet tästä. He heittivätkin symbolisesti joukkueiden ensimmäisessä siirron jälkeisessä El Clásicossa sian pään kentälle.

Trendiksi on muodostunut kokeneiden, jopa koko uransa samaa seuraa edustaneiden pelaajien siirtyminen peliajan ja vastuun vähentymisen vuoksi jäähdyttelemään Yhdysvaltojen MLS-liigaan tai Aasian rahakkaisiin sarjoihin. Kautta aikojen suurimmaksi jalkapalloilijaksi tituleerattu Pelé teki saman siirtyessään kasvattiseurastaan Santosista New York Cosmokseen jäähdyttelemään uraansa. Liverpoolin kapteeni Steven Gerrard on loistava ajankohtainen esimerkki näistä pelureista. Tällaisissa tapauksissa myös faneilta löytyy ymmärrystä lähdön syihin. Osissa tämän kaltaisista siirtymisistä pelaajien taso ei enää riitä huipulla pelaamiseen, kuitenkin osa siirroista tulee myös melko yllättäen. 2012 Juventus- ja Azzurri-ikoni Alessandro Del Piero siirtyi monien yllätykseksi australialaisen Sydney FC:n väreihin. Del Piero oli lähtiessään jo 37-vuotias, tästäkin syystä odotettua olisi ollut hänen lopettavan uransa vanhan rouvan paidassa.

Rakkaudesta seuraan pyhäksi suhteeksi kannattajiin

Leikitäänpä hetki ajatuksella, että Gerrard olisi huippuaikoinaan siirtynyt Liverpoolista pois. On mahdollista, että hän olisi voittanut urallaan enemmän pystejä kuin Liverpoolin paidassa. On myös yhtälailla mahdollista, että Steven olisi flopannut esim. Real Madridin väreissä. Tässä skenaariossa on myös mahdollista, että paluu maitojunalla punapaitoihin olisi koittanut. Varmaa on kuitenkin, että pysymällä kasvattiseurassaan hän on tehnyt seuran fanien silmissä itsestään ilmiön, miltei jumalolennon. Se on jotain, mitä vain tällaisella seurauskollisuudella ja aidolla kiihkolla seuraansa kohtaan voi saavuttaa. Viime kaudella Gerrard teki mestaruuden kannalta kohtalokkaan virheen, kun hän kompasteli Chelseaa vastaan. Tämän johdosta Demba Ba pääsi vapaasti maalintekoon. Mikäli näin suuren virheen olisi tehnyt kuka tahansa muu pelaaja, fanien reaktio olisi ollut raivoisa. Tässä tapauksessa kannattajien rakkaus Gerrardia kohtaan ylittää vihanpurkauksen tuoman reaktion. Kukaan Anfield Roadilla ei tämän erheen takia vihaa Stevie G:tä.

Aina omalle seuralleen uskollisuus ei kuitenkaan ole pelaajasta itsestään kiinni. Vuonna 2002 pelaaja itse pettyi yhtälailla fanien kanssa. Tuolloin Italian vuoden 2006 maailmanmestari Alessandro Nesta joutui jättämään itselleen rakkaan Lazion. Seura joutui taloudellisen tilanteen pakottamana myymään hänet Milaniin. Lazion kannattajille Nesta on oma poika. Tässäkin tapauksessa lontooksi ilmaistuna: no hard feelings.

Ryan Giggs a.k.a Giggsy Wiggsy on myös hyvä ja tuore esimerkki siitä, kuinka seuralle omistautumisella voi saavuttaa myös suuren roolin seurassa peliuran jälkeen. Tämä on jopa poikkeuksellinen esimerkki, koska useimmiten pelaajat eivät pääse heti valmentajan rooliin ripustettuaan nappulat naulaan. Toinen poikkeuksellisen hieno tuhkimotarina on AS Roman Francesco Totti. Tottin asema Roman kannattajien silmissä on sellainen, jota itseni kaltainen perus pulliainen ei pysty edes kuvittelemaan. Hänellä ei ole kentällä, eikä kentän ulkopuolella mitään rajoitteita. Asema on niin vahva, kuin se vain voi olla.

Nykyjalkapalloilussa seurauskollisuus on kuihtuva luonnonvara. Entisaikaan oli helpompaa jäädä omaan seuraan, nykyään raha on kaiketi menestyksen halun lisäksi se suurin yksittäinen syy lähtöön. Se, että nykyään seurauskollisuus on aiempaa harvinaisempaa tekee näistä yksittäisistä tapauksista sitäkin rakastetumpia omiensa silmissä.

Teemu Tynkkynen, Heo Media, #Kendofoobikko

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Twitter
Visit Us
Follow Me
Instagram