Pitkän uran ringeten parissa tehnyt Anne Pohjola kertoi Trombitille kuluneesta kaudesta ja saavutuksistaan. Mitkä ovat Lapinlahdella pelaamisen parhaat puolet? Entä mikä motivoi seitsemän maailmanmestaruutta voittaneen naisen vielä jatkamaan uraansa?

Teksti: Piia Utoslahti, Kuvat: Wehearthringette

Anne Pohjola, 37, on Lapinlahden Luistimen (LL-89) kasvatti, pelipaikaltaan sentteri. Hän pelasi kuluneella RNK Flyersin joukkueessa ja voitti Suomenmestaruuden 12. kerran urallaan.

Mestaruuden voittaminen jälleen kerran tuntui Pohjolan mielestä hyvältä, mutta myös tyhjältä.

“Tässä on palattu arkeen, niin kuin aina kauden jälkeen. Nyt olen kuitenkin myös helpottunut, koska reissaaminen on taas hetkeksi aikaa ohi. Oloni tuntuu samaan aikaan hyvältä, mutta myös tyhjältä”.

Ensi kaudella Pohjola aikoo pelata enää omaksi ilokseen ja auttaakseen nuoria pelaajia uralla eteenpäin.

“Pelaan ensi kaudella korkeintaan ykkössarjassa. En ole tehnyt päätöksiä vielä mihinkään suuntaan, mutta hyvin epätodennäköistä on, että mitenkään tavoitteellisesti enää pelaisin.”

Tunne pelaamisesta on motivoinut Pohjolaa jatkamaan. Hän pelasi viime kaudella ykkössarjaa. Siellä ei tarvinnut koko ajan pelata voitosta tai tavoitella parasta; sai pelata siksi, kun ”ringette on niin kivaa”.

“Löysin sieltä uutta intoa vielä kerran hakea omaa parasta suoritustani, ja pystyin vielä haastamaan itseäni. Kokemukset joukkueen kanssa ja ne ihmiset, joiden kanssa olen saanut pelata, ovat sellaisia asioita jotka ovat tuoneet voimaa. Siksi olen jaksanut tätä näinkin pitkään tehdä.”

”Tunne onnistumisesta ja se, kun on tavoitellut jotain eikä ole saavuttanut, nekin ovat olleet eteenpäin vieviä voimia. Olen joskus ajatellut, että voi perhana, minähän teen tämän ja tulen paremmaksi.”

Jos ei töitä tarvitsisi tehdä, Pohjola pelaisi ringetteä mielellään enemmänkin.

“Kun saisin tehdä tätä täysillä ja vaan urheilla, niin mikäs tässä olisi pelaillessa pidempäänkin. Se vaan ei koskaan ollut mahdollista minun urallani.”

Pohjolan sisarukset 

Pohjolan sisarukset Anne ja Mari ovat yhdessä pelanneet Lapinlahden Luistimen riveissä. Isosisko Mari on ollut kentällä ja sen ulkopuolella pikkusiskon tuki ja turva, jolle on pystynyt purkamaan tunteitaan.

Siskosten välillä on ollut aina myös sanaton ymmärrys. Marilla on iso merkitys Annen elämässä muutenkin.

“Mari ajoi maaliskunn lopussa melkein 13 tuntia edestakaisin Raisioon katsomaan peliäni. Hän ajoi samana iltana kotiin, ja meni seuraavana päivänä töihin. Minulle tosi iso ja merkityksellinen asia, että hän jaksoi näin tehdä.”

Asia, josta Anne ei itsessään pidä on se, että hän sanoo asioita kentällä liian suoraan siskolleen. Hän ei ole siitä piirteestä ollut koskaan ylpeä.

“On ollut liian helppoa, kun on voinut sanoa huonotkin asiat kentällä liian suoraan. Olen purkanut huonoa oloani väärään ihmiseen.”

 Pikkusisko ei koskaan myönnä sanoneensa isosiskolleen todella rumasti.

“En ole koskaan sanonut Marille esimerkiksi, että hän olisi liigan paskin pakki. Olen pitänyt häntä aina ihan helvetin hyvänä pakkina. Olenkin vähän kritisoinut sitä, että hän ei koskaan saanut naisten maajoukkueeseen kutsua. Miten hyvä hän olisikaan ollut, jos hän olisi saanut näytön paikan ja sitä kautta saanut motivaatiota treenata vieläkin enemmän?”

Lapinlahden parhaat puolet 

Parasta Lapinlahdella pelatessa on ollut se, että kaikki läheiset ovat pelanneet samassa joukkueessa. Lapinlahdella kaikki pelaajat ovat keskenään hyviä ystäviä, koska piirit ovat pienet. Pelaaminen on ollut helpompaa, kun on saanut viettää aikaa rakkaiden kanssa. 

“Nyt, kun menin Raisioon, oli todella erilaista. Oli uusi joukkue ja uusi kulttuuri, johon vaan piti sopeutua. En sano, että se oli mitenkään vääränlaista, mutta erilaista mihin olin Lapinlahdella tottunut.”

”En pelannutkaan enää ystävien kanssa, vaan vähän niin kuin ammatikseni, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut. Minulle tuli monta pelaajaa läheiseksi ja kaikki  olivat huippuja tyyppejä, mutta siellä tavoiteltiin nimenomaan vain sitä parasta suoritusta. Sain Raisiosta uusia kavereita, vaikka suurin päämäärä oli kirkkaimman mitalin tavoittelussa”, Pohjola sanoo.

Treenaaminen on kivaa, mutta raskasta puuhaa.

“Kyllä minä siitä tykkäänkin, mutta marras-joulukuussa, vuoden pimeimpään aikaan, lähteä töiden jälkeen todella väsyneenä treenaamaan. Vaikka siitä on tullut hyvä mieli, niin kyllä se aina vaatii veronsa”, Pohjola pohdiskelee. 

Ringette mukana muutoksissa

Pohjola ei muista ensimmäistä pääsarjatason otteluaan, mutta hän muistaa, että ei saanut erikoislupaa pelata SM-sarjassa, koska hän oli liian nuori.

Hän sai sen vasta 15-vuotiaana. Ringetessä naisten sarjaan ikäraja on 16 vuotta, että pääsee pelaamaan.

“Pääsin mukaan kaudeksi 1999-2000. En muista pelisuorituksiani, muistan kuitenkin ne ihmiset ja miten merkityksellistä omalle peliuralleni oli kuulua siihen joukkueeseen.”

”Muussa elämässäni tapahtui siihen aikaan paljon muutoksia. Äiti ja isä erosivat silloin, kun olin 15-vuotias. Joukkueella oli siihen aikaan iso merkitys elämääni. Kaikki muut pelaajat olivat siihen aikaan paljon vanhempia. Ensimmäinen mestaruus vuonna 2002 oli tietysti hieno kokemus”. 

Isä-Juhan merkitys 

 Isoimpana ja hienoimpana kokemuksenaan Pohjola nimeää seurajoukkueiden maailmanmestaruuden, kun he voittivat Lapinlahden Luistimen riveissä sen Turussa pelatuissa kisoissa vuoden 2011 lopulla.

“Sain silloin oman joukkueen kanssa kokea sitä ringeten ammattilaiselämää, mitä maajoukkueessa on saanut kokea. Itselleni tuli myös henkilökohtaisesti hyviä onnistumisia  turnauksessa. Se on jäänyt mieleeni isona saavutuksena.”

”Isäni (Juha Pohjola) sairastui keväällä 2011 syöpään. Se oli itselleni sellainen perseelle potkiva voima, joka sai minut treenaamaan ja antamaan parasta kentällä.”

Lapinlahdella muistetaan edelleen Anne, Mari ja Juha Pohjolan nimet ja se, kun Marjukka Virta saapui joukkueeseen 2009. Virran tultua joukkue lähti uuteen nousuun.

“Saimme paljon voittoja ja tehtiin paljon töitä sen eteen, että menestyimme. Kun isäni vuonna 2015 menehtyi, otti Marjukka valmentajan saappaat täytettäväksi ja huikeasti on siinä suoriutunutkin.” 

Seitsemän MM-kullan nainen 

Pohjola on voittanut seitsemän maailmanmestaruutta maajoukkueen kanssa, ja yksi on tullut seurajoukkueen mukana. Yksikään mestaruus ei olen Pohjolalle merkityksellisempi kuin toinen.

“Kaikki mestaruudet ja joukkueet ovat ainutlaatuisia. Mutta totta kai ensimmäinen maailmanmestaruuteni vuonna 2007 on jäänyt mieleen tosi isona hetkenä. Siitä urani lähti nousuun, vaikka olin vasta 22-vuotias. Sain silloin uuden vaihteen.

Pohjola teki pelissä jatkoaikamaalin, joka ratkaisi silloin maailmanmestaruuden.

”Se oli kyllä sellainen maali, joka ei koskaan unohdu, että pääsin sellaisen kokemaan”. 

Pohjola muistaa edelleen, millainen maali oli kyseessä.

“Kanadalainen lähti nostamaan peliä omalla alueella. Sain katkaistua hänen syöttönsä. Tein harhautuksen, ja sain laitettua rinkulan maaliin”.

Pohjolalla on edelleen kirkkaana mielessä voittomaalin jälkeiset juhlat. Hänellä oli kypärä päässään, ja kaikki kaatuivat päälle. Hän oli kasan alimmaisena ja pakokauhu tuli, tuntui siltä ettei saanut henkeä ja piti yrittää päästä kasan alta pois. 

Samanlainen tilanne tuli tämän kauden päätteeksi, kun RNK Flyers voitti Suomenmestaruuden.

“En ymmärrä, miksi en heittänyt kypärää pois päästäni, kun aloimme muodostaa kasaa sinne kentän laidalle. Minulle tuli varmaan siinäkin tilanteessa hetkellinen pakokauhu, apua, nyt pitää päästä pois tästä kasasta ja heittää tämä kypärä pois. En pystynyt jäämään siihen, ehkä jonkunlainen muisto vuodesta 2007.”.

Maajoukkue ja Susanna Tapani

Pohjola on päässyt pelaamaan maajoukkueessa Susanna Tapanin kanssa. Tapani pelaa myös jääkiekkoa maajoukkueessa, joten melkoisesta monilahjakkuudesta voidaan puhua.

Pohjola mainitsee, että Tapanin kanssa oli alkuun hieman haastavaa pelata.

“Olin Virran Marjukan kanssa ollut monta vuotta tutkapari. Kun hän lopetti maajoukkueuransa, niin sain uuden tutkaparin. Se ei aina ole helppoa, vaikka Tapani onkin huikea pelaaja.”

”Siinä meni aikansa, että löytyi yhteinen sävel ja roolit kentällä. Meillä oli ollut aika samanlaiset roolit omissa seurajoukkueissa. Hän on ollut johtava persoona, niin kuin minäkin. Olemme kumpikin tykänneet pitää rengasta kentällä. Virta oli kentässäni sellainen, joka rakenteli paikkoja minulle. Roolit vaihtuivat sitten niin, että minä rakentelin enemmän paikkoja Tapanille”, Pohjola muistelee.

Nyt kun he voittivat yhdessä Raisiossa mestaruuden, on kentällä pelaaminen ollut vaivattomampaa.

“On ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kenelläpä ei silloin tällöin olisi. Tapanilla oli kuitenkin iso rooli, että voitimme tänä vuonna SM-kultaa ja pystyimme molemmat olemaan vaarallisia. Ketjun kolmannella pelaajalla oli todella iso rooli siinä, miten varsinkin hyökkäyspelaaminen lähti rakentumaan.”

 Pohjolan mukaan ringeten maajoukkueessa ei ole ollut havaittavissa samanlaista turbulenssia kuin mitä naisten jääkiekon MM-joukkueessa.

“Koskaan eivät mitkään henkilökohtaiset asiat tulleet esille. Ringetessä on sellainen yhteenkuuluvuuden tunne. Olemme seurajoukkueessa vastustajia, mutta aina kun olemme yhdessä maajoukkueessa, niin siellä olemme aina kavereita keskenämme. Unohdamme siellä silloin, mitä kentällä on aiemmin tapahtunut.”.

Pohjolan mielestä on ringeten lajin hienous, että kaikki pelaavat yhteen pussiin. Kaikki ymmärtävät, että laji on pieni, eikä kenelläkään ole varaa ruveta tappelemaan keskenään.

Laji on elämäntapa 

Muiden kokeneiden urheilijoiden tavoin Pohjola on pohtinut, mitä tapahtuu pelaajauran jälkeen.

”Mitä minä olen ilman ringetteä? Olen miettinyt, kun poikani on sanonut, että en voisi lopettaa. Olen miettinyt myös sitä, että muutunko minä jotenkin äitinä, kun en ole enää urheilija, vaan ihan tavallinen äiti.”

Ringette ei määrittele häntä ihmisenä, vaan se kuuluu hänen elämäänsä tärkeänä turhana asiana. Siitä on muodostunut elämäntapa. 

Pohjola ei halua luopua lajista, sillä hän tietää, että pystyy antamaan sille paljon ja auttamaan nuoria ringetteuralla ja elämässä eteenpäin. Hän on itse saanut tukea ja turvaa elämään ringeteltä, ja haluaa sitä kautta antaa itsekin rakastamalleen lajille. 

Urheilija-Anne tulee liian usein esille kentällä. Hän on ajoittain liian vaativa itseä ja muita kohtaan kentällä. Sen on joutunut kokemaan myös Lapinlahdella pelaava Mari-siskon 16-vuotias tytär Neela.

”Joskus voisin olla vähän lempeämpi. Tässä itse vielä opettelen sitä kentällä.”

Elämä ei hänen mukaansa koskaan tule valmiiksi. Elämä on jatkuvaa oppimista, se hänen ihan hyvä ymmärtää. 

Ringette, kahden maan laji?

Ringeten sukupuolittuminen lajina ja sen levinneisyys vain muutamaan maahan on Pohjolan mukaan harmillista. Hänen mukaansa kasvupotentiaali olisi, jos sihen annettaisiin mahdollisuudet.

”Media pystyisi tekemään asian eteen töitä, samoin ringetteliitto. Liitossa on kuitenkin tapahtunut muutoksia. Ringetteä on ruvettu markkinoimaan enemmän. MM-kisat oli nyt järjestetty hienosti. Halli oli melkein koko ajan täynnä. Televisiosta on ruvennut näkymään pelejä, mikä on mielestäni hieno juttu.”

 Pohjola kertoo, että ihmisiltä tuli MM-kisoissa palautetta, miten hieno laji ringette on ja miten taitavia pelaajia he ovat. Kun lajia tuodaan kunnolla esille ja esitetään televisiossa monikameratuotantona, sen tyypilliset piirteet tulevat kunnolla esille.

“Kun kuvataan vaan kännykällä ruutuun, niin se vähän vääristää. Kun ihmiset näkevät lajin todellisen luonteen, niin silloin on mahdollisuus kehittyä”. 

Pohjolaa harmittaa kovasti Kanadan tilanne.

“En ymmärrä, mitä siellä oikein tapahtuu. Siellä oli hyvää meininkiä, kun heitä vastaan pelasin. Valitettavasti viime MM-kisoissa tasoero oli erittäin suuri. Se ei kuitenkaan vie arvostusta siltä, millaista työtä me teemme ringeten eteen Suomessa. Olemme taitavia ja tehneet oikeita asioita. Toivoisin, että löytyisi tekijöitä, että laji kasvaisi ja kehittyisi. ”

Pohjola haluaisi olla kehittämässä ringetteä Savon alueella. Hän kaipailisi lajille lisäharrastajia.

“Kun minä olin juniori, niin jokaisella pienellä paikkakunnalla oli joukkueita. Miksi näin ei nykyäänkin voisi olla?”

Ensi kautta koskevia päätöksiä Pohjola ei ole vielä tehnyt. Hän epäilee, että sen aika on vasta syksyllä.