Kategoria: Ajankohtaista

Hyvä, ei minullakaan. Puhumisen sanotaan auttavan pulmaan kuin pulmaan. Kun mieltä painavan asian jakaa toisen kanssa, taakka on heti paljon kevyempi kantaa. Opiskellessani lukiossa urheilulinjalla kestävyysjuoksija Jukka Keskisalo sanoi luennollaan, että lenkin juokseminen ei ketuta kuin 50 prosenttia, jos saa jonkun seuraksi. Kahden kaverin kanssa ketutusprosentti olisi luonnollisestikin noin 33 per köpöttelijä ja niin edelleen. Kyseinen teoria pätee tosin vain tilanteessa, jossa nämä kohtalontoverit vihaavat vain lenkkeilyä, eivätkä esimerkiksi toisiaan, mikä on yleisen käsityksen mukaan ihanteellista. 

Haastavaa elämäntilannetta läpikäydessään ihminen saattaa jossain vaiheessa saada kehotuksen “mennä puhumaan jollekulle” – koska puhuminen auttaa. Oli henkisen pahan olon purkamisväylä sitten ystävät, terapia, tyynyyn huutaminen tai kaikki edellä mainitut, niitä yhdistää pyrkimys saada ongelma ulos päätä ja sydäntä vandalisoimasta. 

Ymmärrän, tai ainakin toivon, että sananlasku “Hiljaisuus on kultaa” pätee lähinnä silloin, jos henkilöllä ei ole perusteluja mielipiteilleen tai ylipäätään mitään sanottavaa. Läsnäolijalle on todella vaivaannuttavaa, jos joku samassa seurueessa on suunapäänä koko ajan ihan vain rakkaudesta ääneensä. Hiljaa tarkkaileminen voi kieliä tietämättömyydestä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita henkilön olevan tyhmä – varsinkaan, jos sen ansiosta joku puheenaiheesta paremmin ajan tasalla oleva saa suunvuoron. Ihminen, joka puhuu enemmän kuin tietää, laskee ainakin minun kiinnostukseni tämän tarinointia kohtaan nopeammin kuin Rainman laskee lattialle pudonneita hammastikkuja. 

Toivoisin sananlaskuun päivitystä, jonka myötä hiljaisuuden sijaan kultaa olisikin kuunteleminen, koska se opettaa lähes aina enemmän kuin puhuminen. Jälkimmäistä tarvitaan kuitenkin kysymysten ja välikommenttien esittämiseen toista keskeyttämättä, sillä niiden saaminen osoittaa mielestäni parhaiten, että vastapuoli oikeasti kuuntelee. Todettakoon siis, että tasapaino puhumisen ja kuuntelemisen välillä on kultaa. Ja, että hiljaisuus on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa.

Itse olen kerran myöhästynyt koulusta, koska suolistoni mielestä oli hulvatonta aiheuttaa minulle ripulikohtaus kävellessäni pysäkille, minkä seurauksena jouduin palaamaan kotiin vaihtamaan housut. Kouluun päästyäni tyydyin sanomaan nukkuneeni pommiin, koska en halunnut aiheuttaa ympärilleni kiusallista ilmapiiriä mainitsemalla niinkin epäluonnollisen asian kuin ripulointi. Luokkalaiseni tuntien olen varma, ettei kukaan olisi minua asiasta pilkannut, mutta en jaksanut alkaa herättämään edes pientä hämmennystä. Tässä tilanteessa toivoin vain yleisen asenteen vielä joku päivä olevan sen verran kypsä, että jokainen voisi tarpeen vaatiessa kertoa totuuden suolensa yllätyksellisestä leikkisyydestä ilman pelkoa naurunalaiseksi tulemisesta.

Olen törmännyt useaan tilanteeseen, jossa homo- tai transseksuaalia henkilöä kehotetaan välttämään huomion herättämistä identiteettinsä kanssa, ettei kukaan vain provosoidu tai järkyty. Ensinnäkin, tämä niin sanottu muka hyväntahtoinen kehotus olla olemasta oma itsensä on asianomaiselle erittäin loukkaava ja nöyryyttävä. Toiseksi, niin pitkään kuin puhumista ja avoimuutta pyritään näinkin “hienovaraisesti” rajoittamaan, ahdasmielisyys ja epätasa-arvo eivät tästä maailmasta ole lähdössä mihinkään. 

Yksittäiset teot johtavat universaaleihin lopputuloksiin. Eteenpäin mennään jo silloin, jos porukassa edes joku uskaltaa olla eri mieltä tai erilainen enemmistön kanssa, mikäli tämä ratkaisu lisää rauhan, rakkauden ja ymmärryksen määrää maailmassa. Ja se joku voit olla juuri sinä. Ja se olisin myös voinut olla minä, mutta valitsin olla nössö, ja valehdella nukkuneeni pommiin.