Uskallan lyödä olemattomasta sielustani vetoa, että olet päästänyt ”Ikä on vain numero” -sloganin suustasi kerran jos toisenkin. Kommentilla olet voinut viitata jonkin ihmissuhteen osapuolten väliseen ikäeroon, syntymäpäiväsankariin tai vaikkapa aina yhtä upeaan Aira Samuliniin. Oli tilanne sitten mikä hyvänsä, niitä yhdistää – iän lisäksi – yksi asia: positiivisuus. Kyseinen sanonta pyrkii luomaan uskoa ja kannustamaan kohdettaan ajattelemaan, että elämä on vielä edessä ja henkinen nuorekkuus on se juttu. Eli toisin sanoen päätavoitteena on saada kohde unohtamaan, kuinka vanha tämä oikeasti jo on.
Kyllähän se näin on, että ikä on numero, mutta se on paljon muutakin. Ikä on esimerkiksi elämänkokemusta, joka muokkaa ihmisestä omanlaisensa persoonan. Ikään(tymiseen) kuitenkin suhtaudutaan myös kauhistellen ja säälivästi – ei siihen muuten liitettäisi niin paljon tsemppaamisen tarvetta. Ei esimerkiksi 18-vuotiasta kehoteta tämän syntymäpäivänä olemaan murehtimatta ikäänsä, vaan hänen puolestaan iloitaan, kun taas keski-iän kynnyksellä “Ikä on vain numero” -klisee kummittelee joka kulmalla. Ikä on merkki selviytymisestä tähän päivään asti – ja siksi sen pitäisi olla myös valtava kiitollisuuden aihe.
Fakta toki on, että ikääntyminen vie meitä kaikkia hautaa kohti, eikä edes henkinen nuorekkuus syrjäytä tätä luonnonlakia. Fyysistä vanhenemista surullisempaa on mielestäni kuitenkin sen henkinen tyyppi, ja erityisen sääli se on nuoren ihmisen kohdalle osuessa. Esimerkiksi parikymppinen henkilö saattaa olla näennäisesti rypytön ja freesi, mutta onkin sielunelämältään homehtunut muumio, jolloin mikään ei kiinnosta, mitään ei halua tehdä ja kaikessa tai kaikissa näkee vain kritisoitavaa. Fyysinen nuoruus ei siis paljoa lämmitä, jos mielenmaisema on kuin hapankorppu. Siispä huomatkaamme, kuinka vähän ikä loppujen lopuksi ihmisestä kertoo.
Yhtälailla myös syntymävuosi on numero, ja sen näkeminen on ainakin 55-vuotiaalle äidilleni “tahdosta riippumaton muistutus siitä, kuinka mahdottoman kauan aikaa kyseisestä vuodesta on kulunut”. Hän kuitenkin korostaa, ettei tämä ahdistus liity nuoruuden tavoitteluun – uskoo ken tahtoo. Lisäksi Sannin 2080-luvulla -kappale herättää äitini samanikäisessä ystävässä suurta elämäntuskaa, koska hän tiedostaa, ettei enää tuolloin ole ilahduttamassa ihmiskuntaa läsnäolollaan ainakaan fyysisesti.
Ihmisiin liitetään jo pelkästään iän puolesta tuomitsevia ennakko-oletuksia, ihan etunenässä itseni toimesta. Siitä on korkeintaan vain pari vuotta, kun tajusin isovanhempieni olevan muutakin kuin konservatiivisia fossiileja, joilla ei ikinä voisi olla kanssani mitään yhteistä, saati mainitsemisen arvoista persoonaa. Nuppineulanpään kokoinen mieleni oli onnistunut saavuttamaan oivalluksen, että mikä minä olen suhtautumaan isovanhempiini välinpitämättömästi, kun en rehellisesti sanottuna ikinä ole edes yrittänyt tutustua heihin.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että ripeä parin kilometrin kävelylenkki mummin kanssa kesäpäivänä tekee ihmeitä. Ihmettelimme sieniä, joista hän innostuspäissään tuhosi kävelysauvallaan ainakin kolme, mitä hän harmitteli liioittelematta koko loppupäivän. Napsimme marjoja tai mummi niitä lähinnä napsi, koska ne olivat raakoja. Ja, koska kypsyysaste haittasi näköjään vain minua. Selfieitä otimme ihan vain siksi, että hetki oli ihanuudessaan mielestäni ikuistamisen arvoinen. Syy kuvien räpsimiselle voi toki olla sekin, että vallitsevan käsityksen mukaan ilman virtuaalista todistusaineistoa kyseistä retkeä ei ole tapahtunut. Nauroin tällä lenkillä valtavasti ja aikaakin meni vain kolme tuntia.
Toki isovanhemmissani on piirteitä konservatiivisuudesta ja fossiiliudesta, mutta mikä tärkeintä, minä rakastan heitä ja he rakastavat minua. Ja se, jos mikä osoittaa, ettei ikä ole nuoruuden tai vanhuuden itseisarvo. Tai, että ikä on vain numero, kuten joku voisi asian ilmaista.
