Niille, jotka eivät tiedä kuka olen snadi briiffi lienee pakoillaan. Olen ompelijamestari Paula Malleus ja pitkän linjan vaatetusalan ammattilainen – 22 vuotta takana tätä hommaa eli vaatteita. Olen luotsannut yli 12 vuotta kiertotalouteen ja uusiotuottamiseen erikoistunutta Remake Ompelimoa Helsingissä. Yrittäjä taipaleeni on ollut pitkä ja sanoisinko kivikkoinen. Pioneeri työssä kun ollaan – koen olevani loputtoman vakuuttelun tiellä. Olen tehnyt suurimman osan urastani asiakaspalvelutehtävissä – tilaustöiden parissa – on ne sitten olleet korjausta tai mittatilausta. Meillä Remakella pohjataan pääosin kierrätysmateriaaleihin, mutta toisinaan teen asiakastöitä myös muilta lähtökohdilta.

Haluan tällä kirjoituksella kertoa siitä mitä tapahtuu niin sanotusti esiripun takana, sillä tämän vuoden #linnanjuhlat2019 prokkis oli minulle kertakaikkisen huimaa menoa alusta loppuun. Ensimmäiset asiakkaat tipahtivat pöydälle heti kutsujen saavuttua perille ja siitä lähti neuvottelut käyntiin. Yksi puku meillä oli ollut jo työn alla siinä hetken, mutta pian päästiin liikenteeseen kaikkien kanssa… ja sitten tuli vielä yllätys puku parisen viikkoa myöhemmin – vain pari viikkoa ennen juhlia. Aika harvoin tekijät jakaa omia tuntemuksiaan ja oivalluksiaan pukujen teosta, mutta minäpä olen aina tehnyt kaiken vähän omalla tavallani ja tässä teen taas niin.

Olen tässä koittanut elpyä jokusen päivän tästä kaikesta. Ennen varsinaista juhlapäivää sitä vajoaa jonkinlaiseen automaattiohjaukseen ja sellaiseen keskittymisen tilaan, mihin oikeastaan ei mahdu muuta kuin pukuihin liittyvät prosessit ja tiimiläisten kanssa sovitut aikataulut. Kaikki häiriöt ja epämääräisyydet häiritsevät tällöin kokonaisprosessia tavoilla, joita on todella vaikea selittää jos tätä ei ole itse kokenut. Näin kävi tänäkin vuonna. Varoitin tiimiä, että nyt lähdetään kohden sellaisia viikkoja jolloin toleranssi epämääräisyyteen tulee tippumaan lähelle nollaa ja että tulen puuttumaan siihen normaalia napakammin – saivat tästä myös osakseen ainakin jossain määrin. Lopulta kaikesta selvittiin kuitenkin ilman turhaa mielipahaa ja kunnialla.

Näin jälkikäteen olen pohtinut todella paljon sitä miten ihmeessä tunnun, joka kerta näiden ”huimien seikkailujen” jälkeen putoavan tyhjään monttuun – toki kyseessä on myös uupumus ja väsymys – ymmärrän sen. Jotenkin laittaa tänä vuonna vaan erityisesti miettimään omaa tekemisen laatua. Se on selvästi näin 22 vuoden tekemisen jälkeen taas noussut uudelle tasolle. Se omaa enemmän hallintaa ja luottamusta prosessiin. Tämä vakaus jättää tilaa pienimpienkin impulssien vastaanotolle, joka taas ohjaa tuotantoa kokonaisuudessaan jouhevasti ja ilman turhaa hampaiden kiristystä. Silti – kaiken tämän mielettömän unenomaisen neljän viikon projektin jälkeen on edessä jälleen arki ja se fakta, ettei normaali työnkuvani ompelimossa ole lähelläkään tätä luovuuden ilotulitusta.

Musana tänä vuonna toimi UNKLE niminen artisti albumillaan Lost highway. Musiikki on mulle tehdessä tosi tosi tärkeätä – tämän levyn kanssa mentiin pariinkin ”syvään yöhön” tai deep nighttiin kuten itse sanon. Syvä yö tarkoittaa sitä kun työpäivä on aloitettu ehkä siinä kympin aikaan aamupäivällä ja yhtäkkiä kello lyö ilta kymppiä ja edelleen edessä oleva matka tyytyväisyyden pisteeseen on pitkällä edessä olevien tuntien päässä. Tässä kohtaa on syytä myös sanoa, ettei tämä suinkaan ole surkea asia, vaikka monesti sitä minulle kauhistellaankin ulkopuolisten toimesta. Näin ei siis suinkaan ole, vaan yleensä aina syvään yöhön meno tarkoittaa myös suunnattoman voimakasta halua ja visiota tehdä – ja silloin järki ja normit on syytä sysätä pois tieltä ja antaa virran viedä. Joskus harvoin se virta vie mukanaan niin pitkään, että heräät ompelimon karvalankamatolta nenä tiputtaen vedosta vettä.

Kaikkien asiakkaiden kanssa päästiin liikkeelle upeasti ja itse prosessit etenivät kauniilla kaarella alusta loppuun. Toki jotain kriisiytyksiä ilmeni, mutta niistä selvittiin yhteisellä kärsivällisyydellä ja tarmolla. Osa puvuista valmistui jo ennen juhlia tai tuli hiontavaiheeseen hyvissä ajoin. Puvun luomisprosessia minulta kysytään melkoisen useinkin, että miten se menee… ja sanon aina, että jokainen prosessi on erilainen. Läpimalkaisesti tuumattuna prosessi etenee tiedustelusta ja alustavasta hinta keskustelusta referenssi -eli esimerkkikuviin, jotka asiakas toimittaa havainollistaakseen monesti todella piilossakin olevia toiveita – jossain tapauksissa myös pelkoja. 

Tämän jälkeen prosessi etenee aloituspalaveriin missä puvun linjaukset, materiaalit ja aikataulu lyödään lukkoon sekä otetaan mitat. Tästä eteenpäin edetään vähän puvun vaatimalla tavalla. Joskus tehdään pohjapuvusta protoa, joskus lähdetään veistelemään ihan vaan rakennetta nukella, joka tapauksessa edetään kohden ensimmäistä sovitus kertaa, jonka tarkoituksena on saada meidät tekijät kartalle siitä että kaikki tehdyt suunnitelmat pitävät kutinsa. Ennen valmistumistaan pukua sovitetaan tämän jälkeen 2-4 kertaa, joista viimeinen on ns. hiontasovitus, jolloin puku saattaa olla valmis tai ainakin lähes valmis. 

Meillä panostetaan myös pukujen lisäksi tyyliin kokonaisuudessaan sisältäen puvun, meikin sekä hiukset sekä laukun. Tämän lisäksi mietitään miltä asiakas näyttää jo sisään mennessään, sillä kuvaajia on myös ulkopuolella. Tänä vuonna tämä tärähti huippuunsa, kun asiakkaamme asteli  linnaan mun ideoimassa moppiturkissa. Tästä päästäänkin vielä mielenkiintoiseen seikkaan eli viestintään! Kun olemme useina vuosina tehneet jo pukuja olen tullut tulokseen, että mikäli puvuille mielii näkyvyyttä on se Parhaiten saavutettu sillä, että puvuista on alettu ”vuotaa” kuvia ja tietoa eteenpäin medialle jo ajoissa ja tänä vuonna tämä vietiin todella pitkälle otattamalla kunnolliset kuvat puvuista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa!

Kiitos kaikille mukana olleille: Myra, Santtu, Rauha, Pia, Sera Heta,Mari, Tapojärvi, Saana, Henkka, Kotipuhtaaksi, Mai, Jatkumo Ry, Kansallismuseo, Pure waste, Kalevala koru, Josefiina, Aino, Satu M., ja varmasti iso liuta kaikkia muitakin!