• Loukkaantujien sukupolvi

    Tänä päivänä tuntuu muoti-ilmiönä olevan palkokasvin siemenen vetäminen hengityselimeen milloin mistäkin syystä. Välillä tuntuu jopa siltä, kun käynnissä olisi kilpailu siitä, kuka loukkaantuu pienimmästä asiasta. Useimmiten loukkaannutaan vieläpä jonkun toisen puolesta, vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista tekemistä asian kanssa. 

     

    Uusimmaksi keskustelun aiheeksi on noussut näyttelijä ja kansanedustaja Pirkka-Pekka Peteliuksen julkinen anteeksipyyntö saamelaisille. Tunteita pintaan on nostattanut Peteliuksen  Aake Kallialan kanssa 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tekemät sketsisarjat, joissa naurettiin saamelaisille ja romaneille. Nämä, kuten monet muutkin sen aikakauden television sketsiohjelmat, olivat sen ajan mukaisia. Ei välttämättä tämän päivän mediamaailmaan sopivia. Olen tämän aikakauden kasvatteja ja ehkä siksi nykyiset viihdeohjelmat vaikuttavat väkinäisiltä ja joskus suorastaan jopa tylsiltä. 

     

    Suomalaiset ovat kertoneet vuosikymmeniä vitsejä “kieroista” savolaisista. Pohjalaisia pidetään yleisesti jäyhinä puukkojunkkareina. Ruotsalaisia on aina mollattu tarinoissa ja vitseissä. Väittäisin, että edellä mainitut ihmisryhmät kertovat yhtälailla vitsejä  “meistä” naapureista ja ulkopuolisista kansanryhmistä. Pitääkö meidän kaikkien nyt loukkaantua toistemme ja itsemme puolesta ja pyytää samaan hengenvetoon anteeksi kaikkea ennen, nyt ja tulevaisuudessa sanomaamme?

     

    Onko niin, ettei enää voi vitsailla mistään aiheesta, etteikö joku loukkaisi mieltään? Onko meistä tullut näin huumorintajuttomia? Tästäkö johtuu ihmisten yleinen paha olo ja ahdistuneisuus? Olisiko aika hieman löysätä pään ympärillä kiristävän vanteen ruuvia ja ottaa hieman rennommin? 

     

    Mitä jos kaikki opettelisimme ihan ensin nauramaan itsellemme. Luopuisimme hetkeksi omista, ehkä tiukoistakin asenteista ja ennakkoluuloista. Antaisimme itsellemme luvan nauraa ihan kaikille asioille. Olisiko elämä hieman helpompaa ja hauskempaa? Minä ainakin uskon näin. Siksi aion tulevaisuudessakin nauraa joidenkin mielestä rasistisille, sopimattomille ja raaoille vitseille ja vanhoille huumoriohjelmille. Enkä aio sitä pyytää keneltäkään anteeksi. Ohjeeni mielensäpahoittajille on, että opetelkaa erottamaan fakta fiktiosta ja totuus huumorista. Vinkkinä voin sanoa, että raja on useimmiten hyvinkin selkeä, jos ne vain itse haluaa toisistaan erottaa.

     

    Kiitos ja anteeksi!

     

    Kuva: Arja Kangasniemi

    Kirjoittaja on vuonna 1971 syntynyt, radio- ja tv-journalismin opiskelija, Iiro Hakaluoto

  • Kolumni: Huuhkajat täydelliseen koeajoon ennen EM-kisoja – ketkä ansaitsevat vielä näytönpaikan?

    Suomen A-maajoukkue ansaitsi marraskuussa historian ensimmäisen pääsylippunsa jalkapallon arvokisoihin. Railakkaiden torijuhlien jälkeen pelaajat saivat palata omien seurojensa riveihin, mutta Suomen Palloliitolla ja Huuhkajien valmennusjoukoilla on nyt edessään täysin uudenlainen tehtävä.

    Continue Reading…

  • Kolumni: Aleksib astuu suuriin saappaisiin – näin hän tulee nostamaan OG:n maailman huipulle

    Aleksib:n johtama OG on ollut CS:GO skenen puheenaiheena jo pitkän tovin. Tuleeko joukkue nousemaan kirkkaimpien joukkueiden seuraan?

    Continue Reading…

  • Niin kuin tanssi, matka ei käy.

     

    Vihaista puhetta, tuimia katseita, henkilökohtaisuuksiin menemistä tai huomiotta jättämistä. Kuulostaako tutulta? Monet meistä kohtaavat tällaista käytöstä päivittäin niin ihmissuhteissa kuin internetissä, mutta yksi ryhmä altistuu huonolle käytökselle enemmän kuin muut. Se on pyöräilijät.

    Vaara vaanii pyöräilijää joka nurkan takana. Hän elää jatkuvassa aistien ylikuormitus-tilassa, uhmaten sääolosuhteita sekä vihamielisiä muiden kulkuvälineiden käyttäjiä. Yllättäen ryntäilevät jalankulkijat, hortoilevat lapset, tietämättömät turistit sekä autoilijat sokeiden pisteiden kanssa, oli mitä oli, se on pyöräilijän edessä. 

    Vuosia innokkaasti polkeneena, olen nähnyt kaiken mitä kaupungilla on pyörälleni sekä minulle annettavana. Pyöräni on varastettu, iäkäs pyöräilijä kaatui edessäni, kun soitin  kelloa tiedottaakseeni häntä tulevasta ohituksesta (?), olen jäänyt auton alle sekä toistuvasti tyydyttänyt kommentti-keijojen avautumisen tarvetta. Se määrä ohjeita mitä olen tuntemattomilta ihmisiltä saanut… Niillä voisi kirjoittaa kirjan. 

    En ole koskaan kehottanut vastaantulijaa käyttämään pakkasella pipoa, mutta minua on ohjeistettu hankkimaan pyöräilyä varten kypärä. Siis vieraat ihmiset ovat puhuneet minulle kadulla ja ohjeistaneet miten tulisi elää. Pöyristyttävää! 

    Kaupungit ovat rajanneet kaikille toimijoille; autolle, pyörälle, kävelijälle, omat kulkuväylät. Toistan: kaikille toimijoille on ihan ikiomat kulkureitit olemassa. Tämän säkenöivän innovatiivisen ratkaisun perusteella luulisi kaikkien osapuolien viihtyvän ja onnistuvan liikenteessä. Ei viihdy. Kaaos ja anarkia vallitsevat hyvistä aikeista riippumatta. Tämä ei voi jatkua näin! Muutos tarvitaan ja voimme tehdä sen yhdessä.

    Tule siis mukaan “kaveriksi pyöräilijälle”-toimintaan! Jäsenenä opit ymmärtämään lajin hankaluuden hienouden, toiminnan arvoja sekä harrastajien syitä käyttää pyörän kelloa. Kanssamme voit pyöräillä pelkästään sitä varten merkittyjä ajoväyliä pitkin! Pääset myös kokeilemaan millaista on olla järkevä jalankulkija tai huomaavainen autoilija. Poljetaan kun tavataan!

     

    Kirjoittaja  Anni Lötjönen on Radio- ja TV-journalismin opiskelija sekä (nykyään) pyöräilykypärän omistaja.

  • Kolumni: Teemu Turusen NHL-unelman tiellä este, joka pitää ylittää nopeasti

    Laatupelaaja Liigassa ei merkitse NHL:ssä juuri mitään, mutta mahdollisuudet Turusella ovat silti erinomaiset.

    Continue Reading…

  • KOLUMNI: Yhteisöllisyyden puute estää meitä tekemästä toisin

    Asuttuani muutaman kuukauden Helsingissä, mielessäni herää ristiriitaisia tuntemuksia. Samaan aikaan olen pääkaupungin sykkeessä jossa monimuotoisuutta ja tapahtumia riittää, mutta samaan aikaan huomaan ympärilläni päivittäin myös vahvoja signaaleja siitä, ettei yhteiskunnassamme ole kaikki aivan kohdallaan.

    Verrattuna pohjois-karjalaisessa kylässä vietetylle lapsuudelleni ja sen vahvalle yhteisöllisyydelle, tuntuu omituiselta, että täällä missä ihmiset asuvat tiiviisti vieri vieressä samoissa rappukäytävissä, ei empatiaa ja aitoa yhteisöllisyyttä tunnu löytyvän edes omasta naapurustosta saati sitten päivittäin metrossa ja kauppakeskuksissa kohtaamistani lukemattomista ihmisistä.

     

    Olemmeko kollektiivisesti hyväksyneet tämän kulttuurisen muutoksen, että kuljemme laput silmillä kohti omia pieniä ja suuria päämääriämme pysähtymättä milloinkaan katsomaan sivuille miten muilla kanssakulkijoilla oikein menee. Samaan aikaan meitä kasvatetaan jo pienestä pitäen löytämään se oma juttu ja pärjäämään itsenäisesti ilman avunpyyntöjä.

    Kohtaan päivittäin koulumatkoilla lukemattomia kaduille ja puistoihin heitettyjä roskia. Päällimmäinen tunne on suoranainen raivo ja hämmennys siitä, mitä roskaajan mielessä liikkuu ja toisaalta miksi ohikulkijoina koemme tarpeettomaksi pysähtyä noukkimaan luontoon ja kaduille jätettyjä roskia. Aivan kuin näkisimme ne täysin toisessa todellisuudessa, joka ei ole yhteydessä omaamme.

     

    Kahdesti viikossa näen aamuhämärässä raitiovaunun ikkunasta kuinka leipäjono kurottuu Helsinginkadulla pitkäksi ruoka-apua hakevista kansalaisista. Näky aiheuttaa kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä. Miten voi olla, että keskellä “hyvinvointiyhteiskuntamme” pääkaupungin katuja on nähtävissä vähävaraisten ihmisten hyinen odotus aamuisessa pakkassäässä, samaan aikaan, kun tuon kaupungin toisella puolella eduskunta tekee sisällä lämpimässä päätöksiään. Kestääkö moraalimme todella tämänkaltaisen epätasa-arvoisen elämän, jossa suhteemme toisiin ihmisiin karkaa liian suureksi sosioekonomisten erojen vain kasvaessa.

    Jos elinkustannukset Suomessa yhä vain kasvavat en näe systeemitasolla mahdollisuutta muutokseen. Tarvitsemme sekä rakenteellisia, että kulttuurisia muutoksia jotta toisten auttaminen voidaan palauttaa osaksi arkipäiväämme. Jos meille jäisi työuran ja ainaisen rahan tienaamisen sijaan enemmän aikaa miettiä mitä voisimme tehdä tässä ja nyt muidenkin kuin itsemme hyväksi, mahdollistuisi hyvän jakaminen niin rahallisesti kuin sosiaalisestikin. Jos jo opiskeluaikoina joudumme velkaantumaan kattaaksemme kohtuuttomiksi nousseet asumiskustannukset ja muut kulut ei se ainakaan kannusta miettimään jäisikö omista resursseista jotain jaettavaa myös muille.

     

    Kulttuurisen muutoksen tulisi lähteä jo kotoa ja varhaiskasvatuksesta. Entä jos pelkän itsenäisen oman polun löytämisen sijaan, meitä rohkaistaisiin jo alusta lähtien auttamaan muita ja löytämään yhdessä toistemme vahvuudet joiden kautta myös se omakin suunta elämälle lopulta löytyisi. Muistuttaisimme jo alusta lähtien, että olemme täällä ennen kaikkea lajitovereina emmekä niinkään kilpailijoina. Päänsisäisen kiireen illuusio liikuttaa ihmismassoja päivittäin paikasta toiseen suoriutumaan erinäisistä haasteista paremmin kuin muut. Se lujittaa välinpitämättömyyden ilmapiiriä ja etäännyttää meidät tärkeistä kommunikaatiota ja empatiaa vaativista kohtaamisista etenkin niiden ihmisten kanssa joita emme varsinaisesti tunne, mutta jotka tämän saman planeetan kanssamme jakavat.

    Roskaaminen ja vähävaraisuus ovat osa pitkää listaa asioista jotka vaatisivat muutosta. On meistä itsestämme kiinni mihin päin haluamme tätä systeemiä kehittää. Uskallan väittää, että heti kun havahdumme nostamaan katseemme erinäisiltä näytöiltä ja astumme ulos omasta tutusta kuplastamme, tekemällä asioita muidenkin kuin vain itsemme hyväksi olemme jo askeleen lähempänä empatian vallankumousta.

     

    @Jesse Ryynänen

     

  • Kolumni: Määrä ei korvaa laatua – Tulevaisuus on lyhyemmässä runkosarjassa

    Yli 60 runkosarjaottelua kaudessa on turhaa. Tuotteen laatu kärsii, mikä näkyy katsojaluvuissa. On aika muutokselle.
    Continue Reading…

  • Kolumni: Ohisalosta julkaistiin väärennetty video – väärä informaatio murentaa demokratiaa

    Vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo joutui marraskuussa käydyn täysistunnon jälkeen videoväärennöksen uhriksi. Ohisalon lausunto irrotettiin asiayhteydestään, kun täysistunnossa oltiin keskusteltu turvapaikka-asioiden käsittelystä tuomioistuinlaitoksessa. Videossa Jussi Halla-ahon kysymykseen ulkomaalaisten ja suomalaisten turvallisuudesta on leikattu vastaus, jonka Ohisalo antoi saman istunnon aikana toiseen kysymykseen. Videota on katsottu lähes 30 000 kertaa.

     

    Video- ja kuvaväärennysten tekeminen on helppoa, mutta niiden aiheuttamat kohut ovat tutumpia ulkomailta. Esimerkiksi Greta Thundbergista väärennettiin vastikään kuva, jossa hän poseeraa George Sorosin kanssa. Väärennöksen avulla haluttiin uskotella, että Thundbergin menestyksen takana on likaista korruptiota.

     

    Väärennöksiä luodaan, jotta ihmisille saadaan jokin haluttu mielikuva. Kyse on propagandasta: väärennökset ovat keino näyttää asiat tietyssä valossa. Tässä totuuden jälkeisessä ajassa emme voi täysin luottaa edes yksinkertaisiin havaintoihimme. Tallenteiden muokkaaminen on menossa tekoälyn ansiosta edelleen törkeämpään suuntaan. Esimerkiksi Deepfake-videoissa tekoäly yhdistää videomateriaalia siten, että video näyttää aidolta ja sen oikeellisuuden tunnistamisesta tulee vaikeaa. Etenkin tätä uutta teknologiaa voidaan käyttää erittäin uskottavasti esimerkiksi disinformaation levittämiseen ja kiristykseen.

     

    Oli tekniikka mikä hyvänsä, tallenteiden väärentäminen uhkaa valheellisuudellaan demokratiaa. Valheellinen tieto luo epäuskoa ja vääriä muistikuvia, vaikka väärennös paljastuisikin myöhemmin.

     

    Lähdekritiikki on entistä tärkeämpää, kun etenkin sosiaalisessa mediassa tiellemme voi osua mitä tahansa manipuloitua informaatiota. Ohisaloa koskevassa videokohussa lähdekritiikkikään ei kuitenkaan riitä. Esimerkiksi Twitterissä on käyty videon epäaitouden paljastumisen jälkeen keskustelua siitä, onko väärentämisellä tilanteessa edes merkitystä, kun Ohisalon vastaukset voi kuitenkin ymmärtää halutessaan videon sanoman mukaisesti.

     

    Oli Ohisalon politiikasta tai lausunnoista mitä mieltä tahansa, valheellisen tiedon levittämiselle tulisi olla nollatoleranssi. Disinformaatiota voidaan käyttää poliittisessa pelissä vakavin seurauksin, kuten globaali poliittinen peli osoittaa. On eri asia tulkita toisten sanomisia haluamallaan tavalla kuin asettaa sanoja toisen suuhun ja vääristää totuutta. Totuutta on vaalittava, koska vain totuuden avulla voimme ylläpitää demokraattista oikeusvaltiomme.

     

    Kirjoittaja on Reetta Väätäjä, Radio- ja TV-journalismin opiskelija.

  • Kolumni: Mimmilätkän arvokisojen mainonta mitaleille

    Loppuvuodesta inisin siitä, kuinka Jääkiekkoliitto oli jättänyt naisten jääkiekon MM-kisojen markkinoinnin hyvin pienelle volyymille. Ilokseni sain kuitenkin hieroa käsiäni yhteen tyytyväisenä arvokisojen lähestyessä, sillä skabojen näkyvyys mediassa ja somessa kääntyikin toiseen, oikeaan suuntaan.

    Continue Reading…

  • Kolumni: Koululiikuntatunnit pysyvät muistoissa ikuisesti

    Muistatko vielä koululiikuntatunnit? Sen kuinka joukkueesi voitti pesäpallossa tai sen, kun sinut valittiin aina viimeisenä koripallossa pituutesi takia? Näistä tunneista voi olla vuosia aikaa, mutta ne voivat painaa mieltäsi edelleen. Millaista se oli, muistatko vielä?

    Continue Reading…

cialis kopen online Köpa Viagra på nätet i Sverige Osta Viagra Priligy kaufen ohne rezept Køb Cialis på nettet Danmark Køb Viagra uden recept Danmark Köpa Cialis säkert på nätet Sverige