Muistatko vielä koululiikuntatunnit? Sen kuinka joukkueesi voitti pesäpallossa tai sen, kun sinut valittiin aina viimeisenä koripallossa pituutesi takia? Näistä tunneista voi olla vuosia aikaa, mutta ne voivat painaa mieltäsi edelleen. Millaista se oli, muistatko vielä?

Koululiikunta oli urheilua parhaimmillaan. Alakoulussa kerran viikossa ja yläkoulussa mahdollisesti kahdesti viikossa pääsi pariksi tunniksi muun muassa pelaamaan pesäpalloa, uimaan, luistelemaan, tanssimaan tai suunnistamaan. Siellä pääsi pitämään hauskaa ja ennen kaikkea kunnolla urheilemaan parhaimpien ystävien eli luokkakavereiden kanssa. Muistan itse palavasti ne sählyturnaukset, joita järjestettiin muita kouluja vastaan ja joihin harjoiteltiin viikkoja. Lisäksi kaikki se ilo, nauru ja onnellisuus olivat läsnä lähes joka tunti, kun tiesi mitä mukavaa vuorossa oli. Omalla tekemisellä pystyi vaikuttamaan arvosanaan ja se oli palkitsevaa nähdä todistuksessa kuinka hyvin omiin arviointeihin verraten olikin kaikki mennyt.

Suurimmalle osalle on kuitenkin varmasti jäänyt kirkkaimpina muistot hirveimmistä tapahtumista koululiikunnassa. On sattunut muun muassa kaatumisia luistelussa, pallon osumista naamaan jalkapallossa, sormen töksäytymistä lentopallossa ja liian huonot tulokset muihin verrattuna kuntotesteissä. Itsellenikin on tullut muutama ikävä muisto peruskoulun liikuntatunneilta. Ensimmäinen muisto on ehkä kolmannelta luokalta, kun tipuin opettajan tekemän virheen takia telinevoimistelurekin päältä niskat edellä matolle ja toinen muisto yhdeksänneltä luokalta, kun sain kipsin jalkaani nilkkani taittumisen takia sählyssä. Tämä toinen tapahtuma oli aivan omaa syytäni, mutta ensimmäinen muisto jätti kyllä itseeni pysyvät jäljet. En ole sen jälkeen enää osallistunut telinevoimisteluun ja opettajaan en sen jälkeen enää luottanut kertaakaan. Monille varmasti on sattunut samanlaisia muistoja, jotka eivät välttämättä johdu omasta suorituksesta ollenkaan. Niistä on vaikea päästää irti ja luottamuksen perustaminen uudelleen lajia tai opettajaa kohtaan voi olla haastavaa.

Koululiikunnassa yleistä on myös joidenkin oppilaiden yksinäisyys. Se ei välttämättä tarkoita sitä etteikö oppilas haluaisi panostaa suorituksiin, mutta syynä voi olla ettei hänellä ole ketään kenen kanssa jakaa tuntien ilot ja surut. Useimmilla kuitenkin löytyy nämä omat porukat ja onkin vaikeaa luopua siitä mitä on sekä ottaa esimerkiksi lisää porukkaa mukaan. Näille yksinäisille oppilaille ankeimpina tunteina ovat varmasti ne tunnit, jolloin vuorossa on joukkue- sekä parilajit. Heitä ei haluta joukkueeseen eikä heitä haluta omaksi pariksi, jos eivät ole tarpeeksi hyviä. Tässä jokaisen pitäisi ajatella itsensä toisen asemaan ja miettiä miltä se tuntuisi. Siinä kohtaa pitäisi olla mielessä jo ensimmäisillä luokilla opetettu sanonta “kaikki ovat kaikkien kavereita”. Ketään ei pitäisi jättää ulkopuolelle vaan sen takia, että itsellä on jo pari tai joukkue. Myös yksinäinen oppilas tarvitsee jonkun, kenen kanssa harjoitella. Muista, että syrjintä on väärin myös koululiikunnassa.

Vaikka koululiikunnassa sattui ja tapahtui, jäi sieltä varmasti muistoja, jotka muistat aina. Opettajien opit, murskavoitot sekä karvaat tappiot, naurut ja kyyneleet tulevat varmasti olemaan niitä hetkiä, jotka ovat kirkkaimpina mielessäsi. Nauti niistä, sillä vanhetessa ne tulevat olemaan kultaakin kalliimpia muistoja.

 

Toimittaja: Ansa Laukkanen

Artikkelikuva: Tiina Valavaara