Kävin eilen elokuvissa. Kokemus oli mahtava. Tarina imaisi mukaansa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuvan miljöö kaikkine yksityiskohtineen näytti upealta isolla kankaalla. Musiikki jyrisi niin ikään komeasti oikeissa kohdissa.

Auteur oli rakentanut sadan minuutin mittaisen tarinansa mestarillisen kompaktiksi. Suuria tunteita, tulitaisteluja, huikeita maisemia, loistavaa näyttelijäntyötä… Mikä tenhoava aikamatka!

Perinteikkään elokuvateatterin salissa ja popcornin tuoksuisilla käytävillä oli tunnelmaa. Jos kyseessä ei olisi tällä kertaa ollut omana laatuaikana vedetty keskipäivänäytös, olisi elokuvan jälkeen menty ehdottomasti oluelle tai viinille puhumaan koetusta.

En usko, että olisin saavuttanut samaa elämystä katsomalla internetin suoratoistopalvelusta uusinta laatusarjaa viisi jaksoa putkeen.

Miksi tällainen vastakkainasettelu? No siksi, että elokuva julistetaan kuolleeksi taidemuodoksi tämän tästä netin keskustelupalstoilla ja mediassa. Ja tämähän pännii (kieltämättä täysin aloittelevaa) cinefiiliä aivan suunnattomasti.

Ihmiset eivät jaksa enää katsoa laatuelokuvia. Tai tehdä mitään muutakaan. Ei ehdi, kun taas on tullut yksi kehuttu sarja, joka pitäisi ehtiä tsekata, ja Breaking Badin  ysikausikin on vielä katsomatta.

Kokonaisina tuotantokausina saataville tulevat tv-sarjat ovat kuulemma täysin ylivoimainen formaatti. Raskaan työpäivän jälkeen voi katsoa yhden 50 minuutin jakson, ja raskaan vapaapäivän jälkeen tai muuten vaan koukkuun jäädessä voi tuutata koko kauden putkeen sohvalla koomaillen.

Popkulttuuritoimittajan ”pop-esseen” aiheena ”Tv-draama on ohittanut elokuvat laadussa” ei ole myöskään ollut omaperäinen enää pitkään aikaan.

Kaukana ovat toki ajat, jolloin Twin Peaksin  kaltaiset herkut olivat niitä sinisillä rakeilla päällystettyjä nameja englanninlakupussissa. Itse katsoin sarjan vuosien 2000-2001 uusintakierroksella. Voi sitä kiimaa, kun uutta jaksoa sai odotella aina viikon. Internet on pilannut tämänkin ilon, mutta se on ilman muuta toisen jutun aihetta se.

Sitten tulivat Band of Brothers, Sopranos  ja kumppanit. HBO-kaapelikanavasta tuli laatu-tv:n synonyymi. Enää sillä ei vastaavaa henkistä monopolia ole, mutta sen tuotos True Detective  on viime aikoina johtanut keskustelua televisiodraaman hyvästä tilasta.

Pääosassa on sammuneen tähden tai tuntemattoman kehäraakin sijaan tuore Oscar-voittaja Matthew McConaughey. Sarjan kamera-ajot ovat mullistaneet välineen kerrontatapaa (huokaus) haastamalla jo jopa elokuvat.

Hyvät käsikirjoittajat ovat kuulemma siirtyneet tv:n puolelle jo aikoja sitten.

Vallitsevassa keskustelussa True Detectiven  kaltaisten kruununjalokivien vertailukohdiksi nostetaan yleensä Hollywood-tuotannot, jotka kieltämättä tuntuvat koostuvan nykyään lähinnä masentavan geneerisistä sarjakuvafilmatisoinneista sekä jatko-osista ja muista uudelleenlämmityksistä.

Näiden ulkopuolellakin on kuitenkin tarjontaa, jos vain kiinnostusta riittää, jopa niissä ihanissa suoratoistopalveluissa.

Tv-draaman laadun noustessakin tuotantoarvot ovat edelleen elokuvissa toista luokkaa. Tekninen toteutus menee tämän kanssa yleensä käsi kädessä.

Ja Martin Scorsesen kaltaiset liikkuvan kuvan nerot saattavat lainata nimeään tv-sarjalle executive-tuottajan roolissa ja vieläpä ohjata pilottijakson, mutta päätyönsä he tekevät edelleen kuningaslajin parissa.

Sama koskee näyttelijöitä. Iso kangas on edelleen se tavoiteltu tarunhohtoinen maailma. Käyttäisin urheilun puolelta vertausta KHL:stä ja NHL:stä, jos se ei tuntuisi tässä yhteydessä jotenkin brutaalilta ja ontuvaltakin.

Mainittu McConaughey on poikkeus. Esimerkiksi Kevin Spacey joutuu kyllä myöntämään, että jos ison profiilin elokuvakäsikirjoituksia olisi agentin pöydällä yhä ollut pinoksi asti, ei hän nyt julistaisi suoratoistotelevision vallankumousta haastatteluissaan.

Taidemuotojen kuolleeksi julistaminen jonkun uudemman ja hienomman kustannuksella on tietysti absurdia jo lähtökohtaisesti. E-kirjat eivät korvanneet painettua kirjaa lopullisesti ja ilman painettua lehteäkään eivät monet tule vieläkään toimeen

Liikkuvia kuvia vuosia tutkinut professori Erkki Huhtamo huomioi taannoin Helsingin Sanomissa, että netin lyhyissä videopätkissä, kuten Vine-klipeissä on jotain tuttua: ”Nettipätkät muistuttavat 1800-luvun zoetrooppi-animaatioita.”

Videovuokraamot ovat kuitenkin jo käytännössä muuttuneet karkkikaupoiksi. Elokuvateattereiden määräkin vähenee jatkuvasti, ja ne isoimmat ja kamalimmat muistuttavat nykyään enemmän ostoskeskuksia.

Huhtamo sanoi myös: ”Elokuva on olemassa vuonna 2025, mutta se on täysin digitalisoitunutta. Filmi keksitään uudelleen kuten vinyyli. Syntyy retroilmiö.”

Retroilu ja romantiikka ovat hyviä keppihevosia nostaa itseään ja omaa makuaan muiden yläpuolelle. Niiden nimissä ja voimalla aion edelleen löytää aikaa, rahaa ja keskittymiskykyä nauttia siitä epäkäytännöllisestä formaatistani, johon muinoin Stallonen, Coppolan ja muiden amerikanitalialaisten ansiosta rakastuin.

Tommi Kumén