Viime sunnuntaina ensimmäisessä Vulvaradiossa pohdimme naisten stereotypioita ja naisellisuutta yleensäkin.

Mekko, huulipuna, korkkarit. Nuo kolme asiaa kenties kulminoivat naiseuden piirteet – jos siis kaikille ekana mieleen tulevia tissejä, pillua ja persettä ei lasketa.

Olen aina ollut vähän poikatyttö. Aloin pohtia asiaa ja osa syy voi olla se, että olen sysimaalta kotoisin. Keskellä korpea ei ole tarvetta keikistellä minihameessa ja korkeissa koroissa. Colleget ja kumisaappaat ovat paljon käytännöllisemmät perunapellolla. Jos lähin kaupunki on 50-kilometrin päässä, ei naamaan ole syytä laittaa sotamaalausta.

Tunsin olevani vain niin kova jätkä – yksi pojista. Olen jo itse teininä inhonnut teinityttöjä huulikiiltoineen ja pitkine suorine hiuksineen. En halunnut olla osa sellaista ”aivotonta prinsessajengiä.”

Vasta 2-kymppisenä, kuutisen vuotta sitten, aloin kiinnostua enemmän omasta naisellisuudestani. Huulipuna alkoi näyttääkin kivalta ja toi pienet huuleni esiin. Helsinkiin muutettuani ei ollut mitään baariin laitettavaa, joten oli hankittava elämäni ensimmäinen pikkumusta. Ei ollut mitään siistejä kenkiäkään, joten horjuen sovittelin korkoja kenkäkauppojen käytävillä.

En ollut enää teini – vaan nuori nainen. En ryhtynyt ajattelemaan asiaa tietoisesti, varmasti kehoni ja mieleni sen oivalsivat ensin. Nämä pukeutumisnormit ovat ehkä stereotyyppisiä naisen piirteitä, mutta minulle ne tarkoittivat sitä, mitä en ennen ollut.

En silti väitä vieläkään olevani naisellinen nainen, vaikka sain ystävältäni niin vasta kuulla. Laittautuminen ja leikkimielinen diivailu on ihanaa, mutta teen sen vain ironisella twistillä. Tunnen edelleen enemmän henkistä yhteyttä jätkien kanssa – yksi pojista, vaikka minulla olisi pikkukengät ja melkein pakarat paljastava mekko. Minulle naiseuteni on pidemmän päälle pukeutumiskysymys. Vaikka sukupuolineutraalisoituvassa yhteiskunnassamme ei enää haluta puhua mikä on naisen tai miehen, ei minusta kaikkea tarvitse tai pidäkkään neutralisoida. Kun laittaudun ja laitan vartaloa nuolevan seksikkään pikkumekkoni päälle, sytyn kuin Elisabeth Taylor spottivalossa.

Ei kenties ole mitään sääntöä naiseudelle, se lähtee meistä kaikista itsestämme. Tunnen ja tiedän olevani nainen – ja se tuntuu minusta hienolta. Voin tuntea itseni maailman kuumimmaksi misuksi vaikka pieruverkkareissani krapula-aamuna – jos kannan itseni niin. Ja minähän kannan.

Minulla on rinnassani kaksi pehmeää kuhmua, jotka voisivat halutessaan hallita maailmaa. Eikös se olisi naiseuden huippu?

 

Kaksi naista, kaksi näkökulmaa. Voiko sininen olla naisen väri? Mikä on maskuliinista ja mikä on feminiinistä? Vulvaradiossa ratkotaan naiseuden stereotypioita ja ihmissuhdeasioita. Jokaisessa jaksossa haastetaan mies vastaamaan kysymyksiin kaksilahkeisen lajinsa puolesta. Kuunneltavissa joka sunnuntai klo 14-15.

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Twitter
Visit Us
Follow Me
Instagram