liikkumattomuus Tag Archive

  • Lasten ja nuorten liikkumattomuuteen etsitään ratkaisuja – ”Pitää löytää oma play”

    Koululaiset välituntipeleissä. (Kuva: Niina Karjalainen)

     

    Liikkumattomuuden aikapommi tikittää, jokainen yhteiskunnan sektori sen näkee ja myöntää. Tarvitaan riittävän laadukasta, kaikki yhteiskuntaluokat ja maaseudun tavoittavaa toimintaa. Onko liikunta enää vain väline riittävään toimintakykyyn digitalisaation maailmassa, vai voiko siitäkin innostua yhtä lailla? Kuka löytää ratkaisun? Ja ennen kaikkea, kenellä on resurssit toteuttaa se ensin?

     

    Teksti: Niina Karjalainen

     

    Viime syksynä julkaistuissa Move!-mittaustuloksissa todettiin noin 40 prosentilla 5. ja 8.luokan oppilaista fyysisessä toimintakyvyssä riittämättömyyttä jopa arjessa jaksamiseen.

    Vuoden liikunnanopettajaksi 2021 valittu Joel Nissinen Nummen yhtenäiskoulusta kiteyttää osuvasti ongelman todellisuuden:

    ”Koen, että jos nuori ei ole toimintakykyinen 15-vuotiaana, ei hän myöskään ole työkykyinen.”

     

    Viime vuosien huolestuttava muutos

     

    Nissinen onmelkein 12 vuotta kestäneellä liikunnanopettajan urallaan huomannut muutosta nuorten liikuntakäyttäytymisessä.

    ”Vuonna 2011 välitunneilla pelejä vielä pelattiin, mutta ei enää. Meidän biljardipöytä on kouluhistorian kallein penkki, naulakko ja roskis.”

    Mikko Mäntylä on nähnyt lasten ja nuorten liikkumista seuratasolla niin kilpa- kuin harrasteryhmissä melkein 30 vuoden ajan. Tällä hetkellä Mäntylä tarjoaa yrityspalveluita liikunta-alalla sekä urheiluseurojen kehittämiseen, mutta ohjaa edelleen viikoittain matalan kynnyksen koripalloryhmiä. Myös hän on saanut todistaa muutosta konkreettisesti.

    ”Kärjistäen tuntuu siltä, että yleinen liikkuminen on vähentynyt ja varsinkin polarisoitunut. On niin huonot liikunnalliset perustaidot tai niin paljon ylipainoa, tai jokin muu, joka estää sitä liikkumista. Harjoituksiin viedään enemmän. Jopa he, jotka liikkuvat seurassa, liikkuvat liian vähän. Omalla ajalla liikkuminen on minimaalista.”

    Lapsen ja nuoren kehittymisen kannalta tärkeää on ”pyhä kolminaisuus”: uni, ravinto ja liikunta. Nissinen pitää kaikista isoimpana haasteena nuorten kokonaisvaltaista elämänhallintaa, jonka luomat ongelmat hän näkee konkreettisesti päivittäin.

    ”Aamutuntien aikana alkaa nälkä hiipiä ja energiatasot laskea, kun ei olla syöty riittävää aamupalaa. Keskitunneilla tilanne vain pahenee, koska vähäiset yöunet alkavat tässä vaiheessa painaa näläntunteen ohella. Iltapäivän tunneilla pärjäävät paremmin yleensä ne, jotka söivät riittävästi kouluruokaa. Tilanne on akuutti ympäri Suomea.”

     

    Digiloikka eteenpäin, liikunnallisuudessa kaksi askelta taaksepäin?

     

    Digitalisaatio valtaa koko yhteiskunnan toimintaa, eikä lasten ja nuorten elämä tai edes koulumaailma tee tässä poikkeusta. Tietotekniikalla halutaan helpottaa ihmisten arkea yhä useammassa asiassa. Mutta onko se aina tarkoituksenmukaista tai tarpeellista?

    ”Liikkumattomuus on lisääntynyt koko ajan, samassa suhteessa, mitä ruutujen katselu on lisääntynyt. Tähän päälle kun ottaa kansallisen digiloikan, missä parhaillaan oppilaiden nenän edessä on läppäri tai chromebook yli puolet koulupäivästä, niin ei se yllätä yhtään, että ollaan väsyneitä koko ajan. Oppilaiden arjessa se näkyy kärttyisyytenä sekä in-aktiivisuutena. Kuuden tunnin koulupäivä tuntuu olevan vuosi vuodelta rankempi kokemus nuorelle niin fyysisesti kuin henkisesti”, toteaa Nissinen.

    Nissisen mukaan edes addiktio liikuntaan ei voi enää koskaan tasapäisesti taistella addiktiota ruudun sisältöjä vastaan, vaan siihen on sopeuduttava.

    ”En enää usko, että liikunta voisi syrjäyttää ruudut niin, että se näkyisi radikaalisti lasten ja nuorten arjen jaksamisessa. Isossa mittakaavassa se on yksinkertaisesti tekemätön paikka. Kännykät, konsolit ja tietokoneet ovat viemässä tätä taistelua. Meidän tulee taistella niillä välineillä, millä vastapuolikin sotii, eli ruuduilla ruutuja vastaan. Eli tällöin meidän tulee yrittää käyttää ruutua apuna liikunnan lisäämisessä, ja olen sitä yrittänytkin monia vuosia. Mutta loppujen lopuksi ollaan samassa tilanteessa koulussa: nuoret tykkää ja haluaa liikkua ihan yhtä paljon kännyköiden kanssa kuin ilman niitäkin.”

    Mäntylä taas ei halua uskoa, että liikunta olisi menettänyt roolinsa uskottavana sotilaana digitalisaatiota vastaan.

    ”Jos on tarpeeksi hauska harrastus, niin kaikki pyörii sen ympärillä. Liikunta on mielettömän addiktoivaa, ja siinä myös yhteisöllisyys korostuu. Urheilu ja liikunta ovat yksi parhaita tuotteita. Pitää löytää vain oma juttu. Totta kai ruutu on myös väline, esimerkiksi joukkueiden Whatsapp-ryhmät. Mutta en usko, että jos ei ole ruutua mukana, niin lapset eivät voisi olla tosi innostuneita.”

    Osaako meidän aikuisten sukupolvi suhtautua digiloikkaan neutraalisti? Tämän hetken nuorten elämässä ruutu on ollut aina läsnä, se on uusi normaali. Moni nuori tekee tanssivideon TikTokkiin siinä ajassa kun aikuinen varaa yhtä tennisvuoroa.

    ”Olen kuullut oppilaan suusta ‘harrastan nettiä’. Ehkä se kertoo juuri siitä murroksesta, minkä keskellä juuri nyt olemme”, Nissinen kertoo.

    ”Voi olla, että virtuaalilasit ja vastaavat ovat tulevaisuudessa ainutta liikuntaa. Mutta urheiluseuran ei välttämättä tarvitse ottaa ruutua osaksi toimintaa”, Mäntylä arvioi.

     

    Polarisoituminen on voimistunut

     

    Lasten ja nuoren erot liikuntamäärissä ovat kasvaneet merkittävästi. Osa liikkuu yksipuolisen paljon erinäisiin rasitusvammoihin asti, kun taas osa ei liiku edes perusterveytensä kannalta riittävästi.

    ”Totta kai lasten ja nuorten liikunnallisuudessa on eroja ja on aina ollut, mutta nykyään ero vain kasvaa. Se tuo omat haasteensa tunneille, kun osa jaksaisi liikkua koko tunnin, mutta osa taas ei. Motivaatio ja innostuneisuus ovat kuitenkin yhtäläinen tekijä, ja ne ovat kunnossa ainakin meidän koulussa, mutta se jaksamisen taso heittelee entistä enemmän”, sanoo Nissinen.

    Polarisoituminen luo ymmärrettävästi haasteita myös ryhmädynamiikassa, kun tunnin sisällä pitäisi kaikkia liikuttaa omalla tasollaan.

    ”Liikuntatunneilla on helppoa pitää tasa-arvoa yllä, kunhan vaan on jämpti eikä anna oppilaiden yhtään kokeilla rajoja sen suhteen. Suurin haaste oppilailla on juurikin ottaa kaikki huomioon ja kunnioittaa sitä, että kaikki eivät ole samassa kunnossa kuin toiset. Esimerkkinä siis vapaa-ajalla paljon liikkuvien tulee ymmärtää tämä yhteiskunnallinen tilanne, että suuri osa ryhmästä ei jaksa pelata koko tuntia. Pelin taso heikkenee tunnin loppua kohti radikaalisti. Siihen välillä reagoidaan vahvasti ja se ei välttämättä tunnu sitten heikomman peruskunnon omaavista kivalta, vaikka muuten ovat varmasti tehneet parhaansa koko tunnilla”, Nissinen lisää.

    Lasten ja nuorten vapaa-ajan liikunta ja liikunnallisuus juontaa usein juurensa perheistä ja heidän arvoistaan. Tämä osaltaan asettaa nuoria eriarvoiseen asemaan.

    ”Kaikissa perheissä ei ole oletusta, että harrastetaan. Jos ei ole harrastamisen kulttuuria, niin se ei ole edes rahakysymys. Tämä korostuu etenkin maahanmuuttajatytöissä. Mutta jos seuran toiminta on hyvin hinnoiteltu, niin voidaan sitten antaa alennuksia tai vapaapaikkoja niille joilla on taloudellisesti tiukkaa. Erilaiset tukimallit mukaan”, Mäntylä kertoo ja antaa esimerkin.

    ”Teimme seurassamme kokeilun, jossa jaoimme koulujen lajiesittelytunneilla stipendejä lahjakkaimmille ja annoimme ilmaisen harjoituskauden. Mielenkiintoista oli, että meille tuli yhtäkkiä kaikista sosiaaliryhmistä väkeä, ja tätä myötä myös erilaisia vanhempia. Tuli menestystä, ja ilmaisen kauden jälkeen kaikki heistä jatkoivat myös ensi kaudelle. Tämä kertoo, miksi eurot ja toimenpiteet pitäisi panostaa aloitukseen. Apu alkuun taklasi sen, ettei perheessä ole harrastamisen kulttuuria.”

     

    Seurojen vastuu 

     

    Kun mietitään vuorokautta, jää lapsille ja nuorille koulun jälkeen aika monta tuntia vapaa-aikaa. Suomessa ollaan haluttu pitää koulupäivät lyhyinä, jotta myös harrastuneisuudelle on aikaa omien mieltymysten ja itsensä toteuttamisen mukaan. Monessa maassa harrastaminen tapahtuu koulun yhteydessä, mutta Suomessa organisointivastuu on usein kolmannella sektorilla, jolloin laatu ja tarjonta on kirjavaa.

    ”Koen, että harrastuksia on hyvä olla. Ei niiden tarvitse olla liikuntaharrastuksia, mutta kunhan edes jotain harrastaisi: musiikkia, liikuntaa, taidetta, kirjallisuutta. Pidän joka vuosi 7. luokkalaisille kyselykierroksen, että mitä harrastavat. Joka vuosi entistä enemmän kuulen vastauksia, että ‘en mitään’ tai ‘en ole ikinä harrastanut mitään’. Se on sääli, mutta toki meidän koulun alueella on paljon vähemmän harrastusmahdollisuuksia kuin kaupungeissa”, kertoo Nissinen Nummen koulusta, jonka lähin kaupunki on Lohja noin 30 kilometrin päässä.

    Mäntylä heittää kuitenkin pallon takaisin koululiikuntaan.

    ”Liikuntatuntien lisääminen on ainut tasa-arvoinen, kustannustehokas ja oikeasti vaikuttava tapa, jolla saadaan koko ikäluokkaa kiinni. Parasta olisi, että joka päivä olisi tunti liikuntaa. Poliittisten päättäjien tehtävä on päättää, nähdäänkö se tärkeänä. Harrastaminen rajoittuu vain osaan nuorista. Vaikka mitä tehtäisi, niin kaikki eivät mene harrastamaan. Ja seuratyössäkin on ongelma, että noin 11:sta ikävuoteen saakka taitaa olla yli puolet mukana jossain seuratoiminnassa, mutta yläaste-lukio-ikäisissä näistä noin 80 prosenttia on jo lopettanut.”

    Muutama vuosi takaperin liikunnan ja urheilun kattojärjestöt yhdistyivät kaikki Olympiakomitean alle. Siis saman järjestön ja rahoituksen alla toimivat huippu-urheilu ja kerran viikossa harrastavat.

    ”On vähän idealistinen juttu, että seuran pitäisi pystyä hoitamaan sitä, tätä ja tuota. Mutta entä jos seuralla ei ole resursseja, ainakaan tehdä sitä hyvin? Tärkeintä on, että valitaan kohderyhmä. Urheiluseuroja kutsutaan urheiluseuroiksi syystä, se intohimo ja vapaaehtoistyö tulee paljon sen urheilun kannalta. En ole löytänyt yhtään seuraa, jossa resurssit menevät urheilun puolelta liikuntaan.”

    “Jos katsotaan nykyistä liikuntakenttää, niin tällä hetkellä liikunta-alan yrityksillä on jo paljon enemmän asiakkaita kuin urheiluseuroilla jäseniä. Aikuisliikunnassa ero on jo huikea, mutta lapsissakin tämä alkaa kasvaa, koska tietyt lajit on oy-pohjaisia ja sitten on tietysti nämä Superparkit, Hoplopit, skeittauspuistot ja muut”, Mäntylä muistuttaa.

    Seurat ovat yhdistyksiä, jotka toimivat niin kutsutulla plus miinus nolla -budjetilla. Jos kysyntä ei vielä vastaa tarvetta, täytyy seuran hakea tukia toimintaan. Muutoin toiminta perustuu maksavien jäsenten vaatimuksille, jotka yleensä ovat useamman kerran viikossa harrastavia kilpailijoita.

     

    Kilpavoimistelijoita urheiluseuran harjoituksissa. (Kuva: Niina Karjalainen)

     

    ”Seuratoiminnan merkitys on hyvin mielenkiintoinen. On isoja äärilaitoja. Harrastus on vain väline johonkin. Yhteiskunta ei tue seurojen vastuuta liikuntakentässä. Kun liikuntaa käytetään nuorisotyön välineenä saadaan kymmenkertaisesti tukea, mutta urheiluseuroja ei lasketa tukisysteemissä sosiaalista työtä tekeviksi.”

    “Ja kilpaurheiluun ei saa missään nimessä mennä. On jännä ajatus, että joku treenaa voimistelua 20 tuntia viikossa niin se ei ole hyvä, mutta jos käy kerran viikossa maksuttomassa voimistelukerhossa, niin siihen voi saada merkittäviä tukia. Tavallaan se, mitä lapsi haluaa ja mitä seura haluaisi tarjota, on pakko maksattaa se harrastajalla”, toteaa Mäntylä.

     

    Yhteistyön voima vai haaste?

     

    Ulkomailta on paljon esimerkkejä ja tutkimuksia siihen, kuinka harrastustoiminnan lisääminen koulupäivän yhteyteen on tuonut positiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin. Viime vuosina on lanseerattu myös ”Harrastamisen Suomen malli”, jossa ensimmäisen ja kolmannen sektorin toimijat tarjoavat kunnan kautta maksuttomia harrastusryhmiä kouluilla. Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt tähän kuluvalle lukuvuodelle 17 miljoonan euron budjetin.

    ”Harrastaminen koulunpäivän aikana kuulostaa mainiolta idealta, mutta käytännössä siinä on omat haasteensa. Maaseudun koulujen oppilaat joutuvat lähtemään kuljetuksilla kotiin, ja näissä kouluissa on myös erittäin tarkka päiväjärjestys. Kaupungin isoissa kouluissa se on varmasti helpompaa. Ja koen muutenkin, että tuo malli palvelee enemmän alakoulun oppilaita, joiden jaksamisen taso on parempi kuin yläkouluikäisten”, pohtii Nissinen.

    Myös Mäntylä näkee hyödyn enemmän alakouluikäisissä, joilla liikunnanopetuksen ammattitaito ei välttämättä ole tyydyttävällä tasolla.

    ”Alakouluissahan ei ole liikunnanopettajia. Yksi rehtori sanoi minulle kerran, että liikuntatunti on monelle opettajalle kaikkein vaikein tunti.”

    ”Suurin osa seuroista ei halua mennä kouluille, suurimmalle osalle siinä ei ole mitään järkeä. Mutta se on vain väline, jos se sopii seuran strategiaan ja niillä on resurssit sitä tehdä. Koko ongelman ydin on, että miksi opettaja, joka on didaktiikan ammattilainen ja on jo siellä koululla valmiina, miksi hän ei vedä sitä kerhoa. Kysyttyäni tätä aikoinaan, sain vastauksen, että siitä maksetaan niin huonosti ja jos ei ole tyyliin vähintään kahdeksaa osallistujaa paikalla, niin en saa siitä mitään”, Mäntylä jatkaa.

     

    Kerhotoiminta koulupäivän yhteydessä on yksi tapa lisätä liikettä lasten arjessa. (Kuva: Niina Karjalainen)

     

    Nissinen haluaa korostaa, että koulussa nuorten liikuntainto on helppo toteuttaa jo olemassa olevilla resursseilla.

    ”Nuoret ja lapset tykkää kuitenkin liikkua, esimerkkinä liikunnan valinnaisaineet, joita valitaan meidän koulussa vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Mutta miten onnistuu yläkouluikäisen nuoren kannustaminen omaehtoiseen liikkumiseen omalla ajalla? Siinä on yhteiskuntamme suurin haaste tuleviksi vuosiksi, koska yhteiskunta tarvitsee työkykyisiä ihmisiä. Vielä eivät ole robotit syrjäyttämässä ihmisiä työntekijöinä.”

    Harrastamisen Suomen mallissa oppilaat äänestävät lukukausittain, millaisia kerhoja he koulullensa toivovat. Tämä rajaa lajeja, ja aiheuttaa harrastuksen jatkuvuuden kannalta epävakautta.

    ”Koronan jälkeen meillä on monessa lajissa puolityhjiä ryhmiä. Miksi perustetaan Harrastamisen Suomen mallissa lisää ryhmiä? Tarvitaan isompia ryhmiä, jotka tuottavat seuralle enemmän euroja, jotta se voi panostaa laadukkaampaan ohjaajaan ja lisätiloihin. Nyt luodaan hallinnollista häkkyrää, tehdään kilpailutuksia ja vastaavaa. Kun tiedetään miten hankalaa on löytää se mieluisa liikuntaharrastus, niin annetaan siihen alkuun kokeilu. Silloin perheen tarvitse heti kaivaa koko kausimaksua lompakosta”, Mäntylä ehdottaa.

    Seuroille Harrastamisen Suomen mallia markkinoidaan järkeväksi ja taloudelliseksi tavaksi työllistää työntekijöitä päivisin.

    ”Miksi seuran kannattaisi tuoda yhtä tuntia varten ammattilainen ja sitten siitä maksetaan noin 20-30 euroa tunti huonoimmillaan, joka on pieni raha, kun mietitään matkoihin ja suunnitteluun käytettyä aikaa. Musiikkiharrastuksessa ne ottaakin sen 90 euroa. Jos maksettaisi tarpeeksi, niin kyllähän me saataisiin vaikka personal trainerit paikalle. Ja toinen kysymys, miksi kaupungin liikunnanohjaajat eivät vedä näitä”, Mäntylä kysyy.

    ”Harvoin näistä kerhoista saadaan edes uusia jäseniä seuraan, joka on ainut hyödyke ja intressi seuralle. Usein käy jopa päinvastoin, kun ne iltaryhmissä olevat siirtyvät ilmaisiin koulun kerhoihin, ja ilta jääkin yhtäkkiä vapaaksi muihin juttuihin. Meillä seurassa on esimerkiksi kuukauden maksuton kokeilu, pääset testaamaan ja saat vielä pallonkin. Kokeilijoista yli puolet jatkaa”, kertoo Mäntylä.

    Kyseessä on siis seurojen kannalta ongelmallinen dilemma. Seurat totta kai haluaisivat toimintansa jo iltapäiviin, mutta he eivät voi itse sitä määritellä tai organisoida.

    ”En ole tavannut vielä yhtään vanhempaa, joka ei ajattelisi, että parasta olisi saada ne harrastukset suoraan koulun jälkeen, että illat olisi vapaana. Ensimmäinen tehtävä olisi päästää seuratoiminta iltapäiviin. Maksullisia musiikkikerhoja kuitenkin on jo koulujen tiloissa. Helsingissä esimerkiksi iltakäyttö liikuntasaleissa alkaa vasta viideltä,” ihmettelee Mäntylä.

     

    ”Kolmen tunnin jälkeen joudun raahaamaan kirkuvan 5-vuotiaani Hoplopista pois”

     

    Myös lasten liikuntakenttää valtaa yhä enemmän yritystoiminta. Aikuisten puolelta tuttu helppous ja sitouttamattomuus nousevat myös lastenliikunnan arvoissa ylemmäs.

    ”Yksi tutkija kerran sanoi, että ajatelkaas yksinhuoltajaperheitä, heidän on helpompi viedä se harrastuksen maksulappu Kelaan,mutta miten hän vie sinne mokkapalavuoron? Fakta on, että suomalainen urheiluseuratoiminta on suunnattu maksukykyiselle keskiluokalle, eli ihmisille joilla on sekä aikaa että rahaa lapsen harrastuksen”, toteaa Mäntylä.

    Toimivatko yritys ja seuratoiminta eri intresseillä?

    ”Suurimpaan osaan liikuntatoiminnasta oy on parempi malli. Hirveän montaa ihmistä en ole löytänyt, jotka tulisivat intohimoisesti valmentamaan aloittelijanaisten koripalloryhmiä. Sen sijaan yrityksistä ajatellaan, että kun se on jonkun bisnes, niin palvelun täytyy olla laadukasta. Ei musiikin opetuksessa kysytä vanhempainkokouksessa, että onko joku joskus soittanut pianoa, niin kuin joissain lajeissa tehdään. Esimerkiksi Helsingissä Harrastamisen Suomen mallia vetävät enemmän yritykset kuin seurat”, muistuttaa Mäntylä.

    Liikuntaan tottumattomat tarvitsevat matalan kynnyksen harrastuksia, jossa jokainen saa tehdä omalla tasollaan, oman näköistä toimintaa, itseään toteuttaen. Tämän toteutuakseen ei aina tarvita ohjattua toimintaakaan.

    ”Kolmen tunnin jälkeen joudun raahaamaan kirkuvan 5-vuotiaani Hoplopista pois. Jos ostaa lapselle anytime-kortin esimerkiksi HopLoppiin, ratkaistaan juuri liikkumattomuusongelmaa, koska siellä liikutaan hirveä määrä monipuolisesti. Arkipäiväkortin saa tällä hetkellä 25 eurolla kuukaudeksi”, toteaa kolmen tytön isä Mäntylä.

     

    Erilaiset seikkailupuistot tarjoavat omaehtoista ja luovaa liikuntaa. (Kuva: Niina Karjalainen)

     

    Onko yritystoiminta valtiolle uhka vai mahdollisuus? Äkkiseltään voisi miettiä, että yritystoimintaan laitettu raha ei mene ainakaan yhteiseen hyvään.

    ”Kun tullaan kysymykseen, onko liikuntaa tuottava taho yritys vai yhdistys, niin yritys maksaa valtiolle alvit ja tulee verotuloja. Jos yritys sattuu tuottamaan voittoa, niin se maksaa siitä voitosta 20 prosenttia veroja. Se ei vaadi valtiolta jatkuvia avustuksia. Todennäköisesti yritys myös itse ostaa tilat”, summailee Mäntylä.

    Lopulta päästään taas yhdistyksen haasteisiin tuottaa toimintaa riittävän nopeasti ja helposti kuluttajien kysyntään.

    ”Onko yhdistys paras väline luoda liikuntaharrastuksia? Jos padel olisi tehty yhdistystoimintana, me edelleen odoteltaisi ensimmäisen seuratukikauden loppuraportin päätöksiä siitä, että olisiko tälle tilausta. Ja sitten, kun seuratuella olisi pitänyt tehdä ilmaiseksi, todetaan, ettei tämä kannata. Ja sitten olisi todettu, ettei meillä ole padel-kenttiä, ja tehty työryhmä, joka olisi päätynyt siihen, että Suomeen pitäisi rakentaa padel-kenttiä”, Mäntylä ironisoi.

     

    Ratkaisun avaimia

     

    Opetus- ja kulttuuriministeriön ehdotuksessa valtion talousarvioon vuodelle 2022 mainitaan tavoitteena turvata lasten ja nuorten hyvinvointi, vähentää syrjäytymistä ja vahvistaa osallisuutta sekä lisätä liikunnallista aktiivisuutta. Miten tämä käytännössä siis toteutetaan?

    ”Laittaisin rahat liikuntaseteleihin ja painottaisin niihin asiakasryhmiin, jotka halutaan saada enemmän liikkumaan”, Mäntylä vastaa.

    Nissinen vetoaa vanhempiin, jotka lasten ja nuorten huoltajina ovat vastuussa arjen sujumisesta.

    ”Muutoksen pitäisi lähteä kotoa kannustamisen, esimerkin ja lopulta vaikka ruudun käyttö rajoitusten voimin. Ruutuajan suhteen valta on tällä hetkellä nuorilla itsellään, siltä minusta tuntuu. Koulu voi kuitenkin innostaa yksittäisiä nuoria pitämään itsestä parempaa huolta, ja sitähän me tehdään koko ajan. Mukana prosessissa on myös usein terveydenhoitaja, mutta isossa mittakaavassa näillä yksittäisillä onnistumisilla ei ole juurikaan merkitystä.”

    Missä rahalle saadaan eniten vastinetta: ohjattu liikunta vai ilmaiset houkuttelevat lähiliikuntapaikat?

    ”Liikuntapaikkojen rakentajien tulisi katsoa tilannetta pitkällä aikatähtäimellä. Annan esimerkin: jos kaksi padel-kenttää muutettaisiin liikennepuistoksi, niin se liikuttaisi paljon enemmän porukkaa. Jyväskylän liikennepuisto liikuttaa kesäpäivisin ilmaiseksi parhaimmillaan lähes tuhatta lasta, nuorta ja aikuista. Tulevaisuuden ongelmia voidaan vähentää nyt sillä, että lapsilla ja nuorilla olisi tosi paljon ilmaisia, monipuolisia ja hauskoja paikkoja, joissa liikkua yksin tai kavereiden kanssa. Siinä on myös yksi yhteiskunnallinen muutosajatus”, Nissinen ehdottaa.

     

    Mielenkiintoiset lähiliikuntapaikat innostavat lapsia. (Kuva: Niina Karjalainen)

     

    Mäntylä tutkisi ennen rakentamista käyttöastetta ja kohderyhmää.

    ”Naapuriimme hiekkakentän tilalle rakennettiin yksityisrahoitteisesti tekonurmi, josta sovittiin kaupungin kanssa, että siitä tulee lähiliikuntapaikka ja siitä ei jaeta vuoroja esimerkiksi paikallisseuroille. Kentän käyttöaste nousi huomattavasti. Sen viereen taas rakennettiin ulkokuntoiluun tarkoitettuja telineitä, erilaisia tankoja, yms., joista itsekään en ymmärrä suurinta osaa, miten niitä käytetään ja ovat selvästi vaativia tavan kuntoilijalle. Kyse on siis taas panostus-tulos -suhteesta.”

    Myös liikuntatiloissa nähdään eroja ensimmäisen ja toisen sektorin kesken. Yritysten omistussuhde helpottaa varmasti m kokonaisuuksien ratkaisua.

    ”Ensiksi tulisi miettiä, miten saadaan nykyiset tilat paremmin käyttöön. Esimerkiksi tutkimusten mukaan koulujen liikuntasalien käyttöaste on vain noin 50 prosenttia erinäisten syiden takia. Yrittäjä lähtökohtaisesti miettii, että käyttöaste tulee olla mahdollisimman iso, melkein ympäri vuorokauden. Tiedän myös monta seuraa, joilla on niin kova tarve tiloista, että kun saisivat vain kaupungilta tontin, niin he saisivat hallin heti täyteen ja voisivat yksityisellä rahoituksella rakentaa”, Mäntylä kertoo.

    Molemmat toteavat, että ohjatun liikunnan merkitys on kasvanut, kun omaehtoinen liikunta jää ruutuajan varjoon.

    ”Tosi asia on, että pihapelikulttuuri on hävinnyt, kun kaikilla on kännykkä tai tabletti siinä. Toisaalta nuorten kannalta olisi järkevää valita laji, jota voi pelata ongelmitta 80-vuotiaaksi asti. Esimerkiksi joukkuepalloilulajeissa on huippuvaiheen jälkeen hankala enää saada valmennusta. Koulutuksessani lajiliitoille kävi ilmi, että tennis oli ainut laji, jonka jäsenmäärät eivät romahtaneet teini-iän koittaessa, koska siellä jokainen saa itse valita, kuinka paljon hän ottaa valmentajalta tunteja”, pohtii Mäntylä.

    ”Ei voida vaatia nuorilta samanlaisia ponnistuksia kuin mitä kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä sen takia lapset ja nuoret tykkäävät liikkua ja haluaisivat liikkua enemmän, koska tunneilla on kivaa, mutta tietyllä tapaa sen pitää olla ohjattua ja kannustavaa, jotta nuori siitä tykkää. Jos yksin pitäisi liikkua koulupäivän ulkopuolella, niin kännykkä vie valitettavasti voiton”, Nissinen komppaa.

    Mäntylä muistuttaa, että jokaiselle motivaation lähde päämäärän saavuttamiseen voi olla eri.

    ”Englannin kielen termi ‘play’ on hyvä, kun se on vähän niin kuin leikki, peli tai näytelmä. Jokaisen pitäisi löytää se oma ‘play’, ja se voi vaihtua ajan kuluessa. Tie lajirakkauteen, omaan juttuun, saattaa olla se itse fyysinen juttu tai yhteisö. Tai se, että kehittyy, tai sitten jollekin se on aktiivisuuskello, joka antaa konkreettisen tavoitteen.”

Køb Cialis på nettet https://tntark.dk/viase.html http://valboryr.se/ciase.html http://www.konepajasurvonen.fi/tmp/viase.html http://valboryr.se/viase.html https://uusinokia.fi/viafin.html https://uusinokia.fi/ciafin.html http://www.eepinen.fi/ciano.html