Millaista saaristossa on talviaikaan, kun luonto on lakastunut, myrskytuuli ujeltaa ja kesäkauppojen hyllyt hohtavat tyhjinä? Lähdin ottamaan asiasta selvää Vänölle, Saaristomerelle.

Teksti, kuvat ja videot: Arja Kangasniemi

Etelärannalle rakennettu Vänön kylä on hiljainen, kun saavun saarelle. Tuulee 17 metriä sekunnissa, vihmoo vettä. Mutta kun on varustautunut purjehtijan asusteilla, koiranilma ei estä ulkoilemista. Meri on sula ja ulkolämpötila on viitisen astetta. Pääsen jopa tekemään vuoden viimeiset pulahdukset Itämereen.

Suomen saaristo on tunnettu lumoavista maisemista, mutta syksy on tehnyt tehtävänsä. Väistelen vesilätäkköjä, varon liukastumista kallioilla, tuijotan kävelyretkillä mustia koivunoksia ja lakastuneiden kasvien korsia.

Kioskit ovat kiinni ‒ lopullisestiko?

Pirjo ja Magnus Hoffström muuttivat Vänölle kymmeniä vuosia sitten, koska halusivat kokeilla, millaista on asua saaristossa. Magnukselle saaristolaiselämä oli tuttua entuudestaan. Hänen isoisänsä rakensi vuonna 1902 kesähuvilan Högsåraan, vajaan kahdeksan merimailin eli noin 14 kilometrin päähän Vänöstä. Siitä lähtien hänen perheensä vietti paljon aikaa saaristossa.

Pirjo muutti Vänölle tutustuttuaan Magnukseen. Hän ihastui saaren luonnonläheisyyteen, rauhaan ja vapauteen, jotka muistuttivat häntä lapsuuden ja nuoruuden keskisuomalaisesta maalaiselämästä. Pirjo ja Magnys viihtyvät saarella edelleen ympäri vuoden.

Harmaudesta huolimatta saariston lumo on tallella. Luonnon äänillä on ylivalta, meri-ilma tuulettaa kaupungin pölyt keuhkoista, havupuiden tuoksu huumaa. Koivujen valkoisuus melkein koskee silmiin. Kiire on täällä kirosana.

Vielä 40 vuotta sitten vänöläisten pääelinkeino oli kalastaminen. Turskasaalit myytiin Kasnäsin kalanjalostustehtaaseen. Nykyään Vänöllä ei enää ole ammattikalastajia.

Vänöllä on ollut enimmillään satakunta pysyvää asukasta, tänä talvena saarella asuu ympärivuotisesti yksitoista ihmistä. Asukkaat saavat toimeentulonsa muun muassa yrittämisestä. Pirjo Hoffström työskentelee  Suomen Saaristovaraus Oy -yrityksessään, mutta hän on toiminut myös toimistotyöntekijänä Kasnäsin kalanjalostustehtaassa. Nyt eläkkeellä oleva Magnus sai toimeentulonsa esimerkiksi tekemällä rakennustöitä saaristossa, toimimalla jäälossin vahtina ja ajamalla taksivenettä.

Kun väki ja karja saarella vähenivät, katajat, koiranputket, ruusupensaat ja nokkoset alkoivat valloittaa entistä laidunmaata. Matkailijan silmissä niittyjen valloittajatkin ovat kauniita.

”Kesäasukas tuli kysymään kalastajalta, miten pärjäätte saarella. Kalastaja sanoi, että me kalastellaan ja rakastellaan. Entä mitä te teette talvella? No, me kalastellaan vähän vähemmän.” Vänöläinen anekdootti.

Vänön pohjoispuolella on kulkenut viikinkien idäntie, jota on mukaellut myös vanha kauppareitti lännestä itään. Tarinan mukaan tanskalainen kapteeni Klas purjehti reittiä 1600-luvulla. Pohjoismyrskyn riehuessa hän seilasi hakemaan suojaa Vänön eteläpuolelle, mutta laiva haaksirikkoutui.

Vänöläiset pelastivat kapteenin ja miehistön, mikä oli epätavallista, sillä usein hylyt ryöstettiin. Kiitollinen kapteeni Klas lahjoitti Vänölle kappelin, joka rakennettiin lähelle onnettomuuspaikkaa. Kari, jolle laiva haaksirikkoutui, nimettiin Klasoniksi.

Saaren kulttuuritalo on nimeltään Smugglarnästet, ’salakuljettajan pesä’, sillä myös salakuljettajat kuuluvat Vänön historiaan.

Ruusupensas ei ota uskoakseen, että on joulukuu. En minäkään.