Silitän tässä jutussa myötäkarvaan itseäni.

Hiplaan sitä ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Se on matkan varrella hieman jo rähjääntynyt mutta älykäs ja niin tuttu. Pyyhkäisen sormella kiiltävää pintaa, hymyilen hellästi ja välillä kurtistan kulmiani. Joskus nauran ääneen. Hassua, se on koko ajan mukanani. Myönnän heti: olen riippuvainen ja usein ärsyyntynyt siitä, jos se ei ole mukanani Viha-rakkaus-akselilla suhteeni kännykkään asettuu rakkauden puolelle useimmiten.Välineenä saada yhteys tärkeisiin ihmisiini. Minun isäni esim. soitti minulle viime perjantaina Suomen rajan läheltä, Suomen hallitus on laittanut rajat kiinni Ruotsiin, enkä pääse tapaamaan häntä vaikka haluaisin. Haaparanta – Tornio raja on nyt poikkeuksellisesti kiinni jonkin aikaan koronan takia,  en tiedä kuinka kauan, ehken 3 viikkoa riittää. Nytten rajan voi ylittää vain työssäkäyvät paperit mukanaan.

Kännyni on työväline ja yhteydenottoväline työssäni. Rakkauden työväline myös, sillä juuri siitä on kyse, rakkauden välikappaleesta. Ei uusista peleistä tai hienoista sovelluksista vaan siitä, että luuri laukussani tuo kaukanakin asuvan omaiseni lähelle. Parilla näpäytyksellä näen näytöltä kaikki tärkeät elämäni ihmiset. Tyttäreni   iloiset ilmeet hänen elämästään. Minä asun täällä Helsingin laitakaupungilla käytännössä maaseudulla Helsingin keskustasta katsottuna matkaa on n. 10 km. Pienuuden huomaa jos on päässyt kunnolla tutustumaan vaikka nyt Tukholmaan, jossa olen asunut jonkin aikaa.  Helsinki on pieni kaupunki, pihassamme hyppii jänöset ja oravat ovat kuin omat lemmikit puhumattakaan pikkulinnuista, joita päivän aikaan käy paljon syömässä laittamiani linnunruokia. Osaan olla pienestä iloinen.

Kännykkäni sisältää useimpia apsejä monet ihan turhia, pitääkin tehdä kevätsiivous, soittaa lempimusiikkiani, neuvoo ajoreitit ja viihdyttää kissa videoilla, missä ikinä liikunkin. Miten niin ennen matkapuhelimia oli kaikki muka paremmin? Kännykän käyttö on mahdollistanut minulle somettamisen. Vuonna 2005  liityin SOMETIME-yhteisöön. Yhteisön perustajina oli joukko somea käyttäviä yrityksiä, saimme tehtyä näyttävät SOMETIME-yhteisön logon ja nettisivut tapahtumille. Aalto yliopiston tiloissa ja mukana on tälläkin hetkellä televisiossa näkyviä henkilöitä, toimittajia, tv-persoonia, menestyviä yrityksiä ja mediapersoonia.  Saimme tehtyä erittäin traflaavalta  näyttävän sivuston. Yhteisö kehui yhdistävänsä koko maailman ja meillä oli tasku tapaamisia siis tapaamisia kännykässä some tilillä. Ystävinäni on edelleen noilta alkuajoilta monia SOMETIME-yrittäjiä, nimitämme heitä SOMETIME-sukulaisiksi, he ovat menestyneitäkin omalla SOMETIME yrityksellään. Mielenkiintoista eikö vaan, tähän voi jäädä kiinni jossain määrin. Niin se jossain määrin tekikin. Pian yhteisön jäseninä oli hyviä ystäviä ja kaukaisia tuttuja. Heidät kaikki löysi yhteisön sivuilta koko nimellä. Koulussa opetetut nettietiketit heitettiin romukoppaan. Yhteisössä saattoi avautua avoimesti. Siihen yhteisö jopa kannusti. Mitä olet tekemässä juuri nyt? Niin yhteisö kysyi. Se osasi asettaa oikean kysymyksen. Se oli kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni.Yhteisö kasvoi. Siihen kuulumisesta tuli tärkeää, jos haluaa pysyä mukana maailman menossa. Yhteisön vanavedessä seurasi muita yhteisöjä. Yhteisössä oli jopa SOMElaisten häät Helsingin keskussa, pukusuunnittelija häissä oli Jukka Rintala, ne televisioitiin, somehäissä tais mennä naimisiin 4 eri paria, ja kaikilla oli eritaiset oman näköiset häänsä  ja osallistujilla piti olla naisilla hatut päässä, jotka oli voinut ostaa jäsenen omistaman hattumodisti liikkeestä. Ne kaikki kehottivat kertomaan lisää itsestä. Kerroimme auliisti, kun kerran kysyttiin. Esittelimme lomamatkat, lounaat ja päivän parhaat ironiset läpät. Rakastin jakaa ja vastaanottaa pieniä valittuja paloja somelaisten elämästä. Älykkäinkään puhelin ei saa eikä voi korvata ihmistä. Ikävän hetkellä kapula kourassa tuntuu kuitenkin hyvältä, vähän kuin puristaisi ystävän kättä. Tärkeät tyypit ovat kosketuksen päässä.