Hän näytti ja jakoi palan maailmaansa, jossa saa tanssia. Tehdä asiaa, joka tekee hänet onnelliseksi.

Bruno Zambrano on 22-vuotias Helsinkiläinen tanssinopiskelija. Hän viettää suurimman osan ajastaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen tutkinnon parissa. Itsensä kuvaileminen vaivaannuttaa häntä helposti. Hän tarttuukin niihin ajatuksiin itsestään, joita on kuullut muiden sanovan. Rauhallinen, fyysinen, energinen, tunneälykäs.

Saavumme kirpeästä pakkasesta Teakin lämpöiseen loisteputkivalaistuun tanssisaliin. Bruno istahtaa sinisen pallon päälle ja alkaa keskittyneesti pohtimaan kysymyksiä huolimatta sisällään virtaavasta suuresta energiamäärästä. Hänen intensiivinen läsnäolo on käsinkosketeltavaa.

Tanssiminen on kuulunut Brunon elämään pienestä pitäen ja on muodostunut merkittäväksi osaksi sitä. Hänen on vaikea ajatella elämäänsä, jossa ei olisi lainkaan tanssia.

Vanhempien vaikutus on ollut suuri. Vanhemmat ovat aina tukeneet häntä suhteessa tanssiin eikä Bruno ole koskaan kokenut heidän painostaneen. Keskustelimme siitä, onko tarpeellista laittaa lapsia aikaisin harrastuksen pariin, jotta se mahdollistaisi kyseisessä lajissa pärjäämisen tulevaisuudessa. Bruno ei näe sitä välttämättömänä, mutta toteaa, että tekniikka ja taituruus ovat saaneet lapsuuden tanssitunneilta jo oivan pohjan, kun on ollut lajin parissa pienestä pitäen.

Bruno aloitti päiväkoti-ikäisenä satubaletin. “Siellähän vaan leikittiin!”, Bruno naurahtaa. Satubaletti johdatti leikin kautta tanssin maailmaan. Brunolle on kerrottu, että hän piti pienenä mökillä breakdance -esityksiä. Itsellään hänellä ei ole tästä muistikuvaa, vaikka asian miettiminen saakin hymyn hänen huulilleen. Jälkikäteen hän ihmettelee tanssilajivalintaansa, koska hän ei ikinä ole brakedancea harrastanut. “Ehkä mä olin katsonut joitakin videoita ja sitten vaan pyörin lattialla.” Seitsemännellä luokalla vuonna 2009 Bruno pääsi Helsingin Balettioppilaitokseen nuorisoasteelle. “Ei mulla mitään osaamista ollut, kun menin pääsykokeisiin. Tein vain mitä käskettiin.” Vuonna 2015 Bruno aloitti Tamara Rasmuksen Opiston Aktivistit-koulutusryhmässä, jossa tähdätään näyttämötaiteiden ammattilaisiksi.

“Olen saanut itse tehdä päätöksen tanssia ja se tuntuu tärkeältä.”

Brunolla on ollut positiivisia kokemuksia ja onnistumisen tunteita erityisesti oppiessa jotain uutta tanssista lapsesta asti, joten into lajiin on pysynyt. “Tietyllä tavalla kun on hyvä jossain, niin sitä haluaa tehdä.”

Etenkin sykettä nostattava liikkuminen on aina kiinnostanut Brunoa ja tanssi on ollut hänelle mieluinen ja luonnollinen tapa liikkua. Tanssin lisäksi hän tykkää muustakin liikunnasta, muun muassa jalkapallosta.

Bruno on päätynyt tanssin pyörteisiin sattuman kautta, omaa työtä vähättelemättä. Niin hän asian itse luonnehtii. “Olen nähnyt paljon duunia.” Bruno pääsi Teatterikorkeakoulun tanssikoulutukseen syksyllä 2018 ja on siis ensimmäisen vuoden opiskelija. Jos Bruno ei olisi päässyt kouluun, hän tanssisi jossain muualla, mutta tanssisi kuitenkin.

Tanssin kokemuksellisuus kiehtoo Brunoa ja on yksi syy siihen, miksi hän tanssii. “Tanssin avulla saa elämyksiä omasta kehostaan.”  Hän nostaa esiin esimerkiksi improvisaatiossa irtipäästämisen tiedostamisen tilasta, minkä on kokenut inspiroivaksi oivallukseksi. “Oman kehollisuuden hahmottaminen ja myös itsensä haastaminen, niin teknisesti kuin esiintyjänä, kiehtoo tanssissa.”

“Onko väliä vaatteilla?” Bruno riisuu arki Brunon ja humahtaa rennosti tanssin maailmaan – kotiinsa. Ensin Bruno lähtee liikkeelle rauhallisesti kehoaan kuunnellen ja impulseihin tarttuen. Sitten alkaa syke kiihtyä, tömistä ja hengitys kulkea kuuluvasti liikkeen mukana. Bruno on läsnä koko olemuksellaan. Yhtenäinen, aistillinen liike, joka kumpuaa syvältä sisimmästä, on palkitsevaa seurattavaa. Intohimo, leikkisä ponnahtelu, tarinan luominen keholla, väritys, voima ja kepeys käsi kädessä. Tekniikka näkyy tanssin taustalla, mutta se ei pomppaa itseisarvona silmille, vaan antaa tilaa tunteelle, elämyksellisyydelle, läsnäololle. Suurella energialla, suurella sydämellä. Se näkyy ja huokuu.

Bruno muuttuu mietteliääksi, kun puhumme unelmista. “Olen huono unelmoimaan. Olisin tyytyväinen saadessani työskennellä eri tyyppisten ihmisten kanssa eri tyyppisissä prokkiksissa.” Brunolla on suuri halu löytää oma juttunsa. Se tuntuu vielä hakevansa muotoaan, mutta hänellä on suuri palo tuoda omia ideoita lavalle koreografioilla, joko itsensä tai muiden esittämänä. Hän tahtoisi myös tutkia taiteellisen työskentelyn ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhdistämistä, saavuttaa toimivan kombinaation tai olla ainakin tietoinen sen mahdollisuudesta. Bruno tiedostaa eri arvoisen maailman ja hänellä onkin ristiriitainen olo kokiessaan olevansa etuoikeutettu saadessaan tanssia. Onhan se monelle kaukainen haave ja vaikeasti saavutettavissa. Bruno haluaisi olla mahdollistamassa maailmaa, jossa kynnys tanssimiseen ja tanssijan uran tavoittelemiseen olisi matalampi.

Tanssi on ollut Brunon unelma-ammatti jo pienestä pitäen. Ala -ja yläkoulussa pessimistinen ajattelutapa on vienyt haavetta kauemmaksi, koska hän on tiedostanut alalle pääsyn vaikeuden. Bruno pohti tanssijan uran realistisuutta omalla kohdalla, ennen kuin sai varmuutta omaan tekemiseen ja alkoi nähdä itseään uudessa valossa tanssijana.

Kaksi vuotta sitten Bruno haki Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen koulutukseen päästen kolmanteen vaiheeseen. Onnistumiset tämän vuoden pääsykokeissa toivat mukanaan kaivattua itsevarmuutta. Vuonna 2018 Bruno sai paikan University of Dance and Circusesta ja Teatterikorkeakoulusta. Vaikean päätöksen jälkeen hän valitsi Teakin.

Brunolla ei ole yhtä selkeää esikuvaa alalta. Nuorena hän on päässyt katsomaan esimerkiksi Susanna Leinosen ja Tero Saarisen teoksia. Tällä hetkellä Brunoa puhuttelee Veli Lehtovaara. Lehtovaaran teoksien vetovoimana hän pitää mitään tekemättömyyttä – tapahtuu, mutta ei tapahdu mitään.

Bruno on nähnyt merkittävänä erilaisten tanssiteoksien katsomisen. Hän kokee esittävän taiteen katsomisen meditatiiviseksi kokemukseksi. “Nykymaailmassa tulee harvoin sellaisia hetkiä vastaan, että vaan katsoo jotain tiettyä asiaa keskittyneesti, vaikka tunnin ajan, vilkaisematta välillä puhelinta.” Bruno tunnistaa teoksia katsoessaan kokijan ja tekijän ristiriidan tietäessään tanssista enemmän kuin “normaali katsoja”. Hän kiinnittää välillä kriittisestikin huomiota koreografisiin ratkaisuihin. Bruno rakastaa, kun esityksessä kaikki asiat loksahtavat paikoilleen.  

Brunolla on positiivisia kokemuksia ihmisten suhtautumisesta hänen tanssimiseen. Reaktiot ovat olleet pääsääntöisesti kannustavia: “Vautsi, sä tanssit!”. Kannustava ja positiivinen palaute ovat tietenkin omalta osaltaan vaikuttaneet hyvällä tavalla suhtautumiseensa tanssijana.

Hauskin ennakkoluuloihin törmäys, joka on jäänyt mieleen, on Prometheus-leiriltä, jossa järjestettiin speed dating -tapahtuma. Nopeatempoisessa tutustumistilanteessa puheeksi tuli harrastukset, ja kun Bruno mainitsi tanssivansa balettia, hän sai vastaukseksi: “Aa, sä oot varmaan sit homo.” Ja vuoro vaihtui.

“Rohkaisen nuoria uskomaan siihen, että on kykenevä tekemään haluamiaan asioita.”

Jos haluaa ammattihakuisesti tanssia, pitää ottaa huomioon, että Suomessa koulutusmahdollisuudet ovat rajalliset. On mahdollista hakea myös ulkomaille opiskelemaan. Tanssijan uraa voi tavoitella myös muita reittejä pitkin. “Tahtoisin painottaa, että kaikki tulee aikanaan. Tanssi on pitkä oppimisprosessi.”

Teksti: Tiia ja Neea Havu

Kuvat: Neea Havu