Viralliset ravitsemussuositukset ovat taas tapetilla uuden kohudokumentin vuoksi. Keskustelu puolesta ja vastaan käy kuumana eri medioissa. Miten tieteellisen näytön vastustajat perustelevat kantansa?

Viime päivinä viralliset ravitsemussuositukset ovat joutuneet jälleen riepoteltavaksi mediassa. Suurimpana syynä kohulle lienee tällä kertaa lauantaina 5.3 ensi-iltansa saaneen personal trainer Tomi Kokon dokumentti: 30 päivän ihmiskoe – viralliset ravintosuositukset puntarissa. Dokumentin trailerin perusteella viralliset ravitsemussuositukset sekä niiden väestötason terveysvaikutukset tullaan kyseenalaistamaan.

Kauhun tasapainon säilyttämiseksi myös virallisten ravitsemussuosituksen puolestapuhujia on julkisuudessa kuultu. Esimerkiksi personal trainer Antti Rossi julkaisi kannanottonsa Iltalehdessä (2.3), jonka mukaan hän on syönyt tyytyväisenä virallisten suositusten mukaan viimeiset kymmenen vuotta. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on ollut perinteisesti tiedeyhteisön edustaja mediassa ja niin on tämänkin kohun kohdalla.

Suuri yleisö joutuu isojen otsikoiden vuoksi hämmennyksen valtaan, eikä tiedä ketä uskoisi.

Mistä vahvan tieteellisen näytön kyseenalaistamisessa on kysymys? Siinä on kyse hyvin inhimillisistä motiiveista. Motiivit perustuvat pääosin valtaan, rahaan ja ideologiaan. Usein pönkitetään omaa julkisuusarvoa, halutaan kasvattaa omien tuotteiden myyntiä ja taistellaan ”totuuden” puolesta.

Yleinen väärinkäsitys on se, että tiede edustaisi ehdotonta ja muuttumatonta totuutta ja että se olisi allerginen kritiikille. Näin ei ole. Tiedettä ja tiedeyhteisöjä saa sananvapauden nimissä kyseenalaistaa. Itseasiassa tiede tarvitsee kehittyäkseen haastamista ja kritiikkiä.

Tiede on aina avoin kehittymiselle, kunhan vahvaa näyttöä on riittävästi, jotta aikaisemmat virhepäätelmät voidaan oikaista. Tiede on itsekorjautuvaa ja itsekriittistä. Tieteen itsekorjautuvuus erottaa sen esimerkiksi näennäistieteistä ja uskonnoista, joissa itsekriittisyyden prosessit loistavat poissaolollaan.

Virallisen vastustajat pyrkivät vankan tutkimusnäytön systemaattiseen ja aiheettomaan kieltämiseen. Usein he kutsuvat itsensä mukaan itse luomaansa ”tieteelliseen kiistaan”, vaikka tiedeyhteisön keskuudessa asiasta vallitsisi yksimielisyys eikä todellista tieteellistä kiistaa siis ole olemassa.

Kiistäjät ovat monta kertaa taitavia puhujia. Puhelahjoja hyödyntämällä argumentoidaan omia näkemyksiä ja luodaan ”kiistanalainen” tilanne. Oman kannan tueksi tutkimustuloksista valikoidaan ne, jotka tukevat omaa näkemystä. Kyseessä on ns. kirsikan poiminta -ilmiö.

Lisäksi vastustajat vaativat usein sataprosenttista tieteellistä näyttöä, jolloin vahva tieteellinen näyttö joutuu ylikorostetun epäilyksen kohteeksi. Johdonmukaisilta vaikuttavien virhepäätelmien käyttö, tieteen tekijöiden moraalin kyseenalaistaminen, tiedeyhteisön korruptoituneisuuteen viittaaminen salaliittoineen liike-elämän kanssa, kuuluvat myös virallisen vastustajien työkalupakkiin.

Suurelle yleisölle on valtava karhunpalvelus, kun median edesauttamana asiantuntijat ja ”asiantuntijat” asetetaan julkisuudessa samalle viivalle. Tieteellinen näyttö ja kokemusperäinen tieto esitetään mediassa keskenään tasavertaisina. Lähtökohta on hyvin epätasapainoinen ja kyseessä ns. false balance -ilmiö. Kuinka moni osaa kiinnittää huomiota tähän asetelmaan?

Ravitsemustiede on erityisen alttiina false balance -ilmiölle. Ravitsemus koskee meitä kaikkea, joten kynnys omien mielipiteiden julkiselle esittämiselle lienee matala. Harvemmin esimerkiksi näkee maallikkoa ja kardiologia samassa keskusteluohjelmassa väittelemässä sydänleikkauksen yksityiskohdista.

Pahimmillaan virallisen vastustaminen saattaa aiheuttaa hengenvaaran. Jos esimerkiksi syöpäsairas kieltäytyy syöpähoidoista vakuututtuaan uskomushoitojen tehokkuudesta, ollaan hyvin vaarallisilla vesillä.

Tämän kertaisen ja tulevien virallisen tiedon kyseenalaistavien kohujen kohdalla tarvitaan mediakriittisyyttä, median itsekriittisyyttä ja maalaisjärjen käyttöä, koska vastuu tehdyistä valinnoista on lopulta aina ihmisellä itsellään.

Teksti: Marko Korosuo

Lähteet ja lisätietoja:

Diethelm, P. & Mckee,M. 2009. Denialism: what is it and how should scientists respond? The European Journal of Public Health. doi: http://dx.doi.org/10.1093/eurpub/ckn139.

Sarja, T. 2012. Viralliset vastustajat. Tieteessä tapahtuu. 30 (5), 47-50.

Strandberg, T. 2009. Denialismi – tieteen salakavala syöpä. Suomen Lääkärilehti. 64 (42), 3528-3529.