-
Olet katsomassa lempiyhtyeesi keikkaa. Sen sijaan, että nauttisit aistit valppaina musiikista ja showsta, seisot yleisön keskellä puhelin kourassa ja kuvaat kaiken kahdeksan megapikselin kännykkäkameraan. Saatko keikasta kaiken irti?
Enpä usko. Keikan jälkeen -tai jopa pahimmassa tapauksessa kesken keikan- kuvat ja video löytää tiensä keskimäärin kolmeen sosiaalisen median kanavaan. Totta kai on mahtava saada muistoja ja yrittää jakaa tunnelma ystäville ja seuraajille, mutta ehditkö itse nauttia tapahtumasta?
Somesta on tullut yksi elämän perusteista ja samalla myös mahdoton riesa. Parhaimmassa tapauksessa some antaa meille inspiraatiota ja tietoa tapahtumista reaaliajassa. Elämästä on tehty nykyään helppoa ja vaivatonta. Tietokone on turha ja telkkarikin alkaa pölyyntyä kämpän nurkassa. Housujen taskussa kulkeva pieni kapula kattaa jo kaikki nämä sisäänsä.
Kuulun siihen niin sanottuun Y-sukupolveen ja itsekin myönnän olevani hieman riippuvainen näistä hilavitkuttimista, mielestäni kuitenkin somekulttuuri on karkaamassa käsistä. Voisin laskea itseni oikeastaan välimurroksen kulkijaksi. Vaikka kännykkä ja some ovat suuri osa elämääni, kuljen silti digijärkkäri laukussa joka paikkaan. Tv-sarjani katson mieluiten televisiosta ja iltaisin rustaan ajatukseni päiväkirjaani. Siitä huolimatta että pystyisin toteuttamaan kaiken edellä mainitun sillä kapulalla, joka makaa aina enintään metrin päästä minusta.
En suostu olemaan enää se ihminen, joka ei ole koskaan täysin läsnä. Se, joka istuu puhelin kädessä ja esittää kuuntelevansa. Olen tehnyt sitä jo tarpeeksi lyhyen elämäni aikana.
Kun puhelin pysyy visusti laukussa tai jopa kotona, alkaa huomaamaan ihmeellisiä pikku asioita maailmasta. Sateen tanssin, toisen silmien värin erikoisuuden, kasvojen ilmeet ja auringonsäteet asfaltilla. Snapchat, tai edes Instagramin filtterit, eivät pysty ikuistamaan näitä asioita niiden todellisessa kauneudessa.
Elä, koe, näe ja käytä pään sisäistä kameraa, kultaiset muistot pysyvät parhaiten Hippokampuksessa.
Kolumnin kirjoittaja Eveliina Lappi opiskelee radio- ja tv-journalismin linjalla. Radio Trombitissa häntä voi kuunnella Operaation mukana ja keskiviikkoisin klo 13-14 Kaljaa & Kajalia -ohjelmassa.
-
Siirin vieraaksi saapuu Mikko Mäkipää, jolle on kertynyt kymmeniä tuhansia kilometrejä pyörän selässä. Viime kesän pitkänmatkanpyöräily oli lähes 4000 km! Miksi? Miten? Se selviää Kartalla -ohjelmasta yhdeltä!
-
Mitä ihmettä on taas tapahtunut? Miksi eläkeläiset hyppäävät mäkeä? Millaista on moderni ulkomaalaisrasismi Italian jalkapallopiireissä? Kuuntele meitä ja valaistu!
-
Turun AMK:n opiskelijaradio Tutka ja radio Trombit kohtavaat tänään Päivädiskossa! Tajunnanvirtapiirin Roope ja Jutta ottavat yhteyden Tutkan Einoon ja Mikaan puoli 12 jälkeen.
-
Urheilua seurataan nykyään enemmän kotisohvilta kuin paikan päältä. Vaikka eri lajit on ripoteltu monien kanavapakettien taakse on niiden hankkiminen monien mielestä helpompaa, kuin lähteä hallille katsomaa peliä. Vaikka TV-sopimukset tuovat rahaa joukkueille, on taloudellisesti seuroille kannattavampaa saada ihmiset paikan päälle katsomaan.
Helsingin IFK:n Liigan runkosarjapeliin halvin pääsylippu maksoi 20e, samaan hintaan saat kaikki jääkiekon Liigan pelit kotisohvallesi kuukauden ajaksi. Neljä henkisen perheen käynti pelissä maksaa 80e ilman mitään oheistuotteita. Lisäksi ”kuumiin” peleihin tulee muutama euro lisää hintaa. Vaikka jääkiekon seuraaminen paikan päällä on hieno kokemus, en ihmettele yhtään että lipun korkeat hinnat saa yleisön jäämään kotiin.
Ruotsissa Frölundan runkosarja peliin pääsi halvimmillaan 100 kruunulla (10e) eli puolet halvemmalla. SHL:n toisesksi runkosarjassa sijoittuneen Frölundan peleissä kävi keskimäärin noin 9000 katsojaa. Hifkin kotipeleissä kävi keskimäärin yli 6000 katsojaa, olisiko vähemmän kuitenkin enemmän tässä asiassa?
Venäjälle siirtynyt Jokerit näytti tässä asiassa esimerkkiä. Kun vastassa oli ennalta heikompi joukkue sai lippupaketteja halvalla ja hallin lähes täyteen. Katsoja keskiarvo runkosarjassa yli 10 000. Hartwall areenalle oli yleisöllä väliaika showta mielenkiinnon lisäämiseksi.
Vaikka hinnat nousevat ei tapahtuma kehity samaa tahtia. Tottakai peli on aina tärkein asia, mutta vaativa yleisö haluaa rahoilleen enemmän vastinetta. Nyt Suomessa olisi aika ottaa mallia rapakon takaa, kuinka pelistä tehdään yleisöystävällinen tapahtuma. Kun hallit ovat illasta toiseen ääriään myöten täynnä, voi sen jälkeen nostaa lippujen hintoja.