-
Trombi on pieni, hyvin voimakas pyörremyrsky. Se on yleensä halkaisijaltaan kymmeniä metrejä, ja sen elinikä on normaalisti alle 10 minuuttia.
HEOn medialinjojen lopputyö, verkkojulkaisu Trombit, oli eliniältään vähän yli tuon 10 minuuttia, oikeastaan viisi viikkoa.
Trombitissa opiskelijat päästettiin irti tekemään ihan legitiimiä journalismia. Se on ollut erinomainen kurkistus oikean toimituksen saloihin, iloihin ja ongelmiin.
Tämän vuoden Trombit noudatti projektillista draamankaarta. Ensin tuli hektinen ja stressaava alkuinnostus, sitä seurasi suvantovaihe ja loppu väännettiin apinan raivolla.
Radio- ja tv-journalistit ovat laukoneet eetteriin hauskoja juttuja, erikoisohjelmia ja kantaaottavia yhteiskunnallisia mielipiteitä samettisen pehmeillä äänillään.
”Trombitin tekeminen on ollut yllättävän rankkaa. Ja juuri kun tähän alkaa tottua, se loppuu! Olen oppinut uusia puolia niin radiotyöstä, itsestäni kuin luokkakavereistanikin”, kertoo radio- ja tv-journalismin opiskelija Emilia ”Kettu” Toivanen, Trombitin nettitoimittaja.
Urheilutoimittajat ovat kirjoittaneet viiltäviä analyyseja ja kolumneja jalkapallosta, jääkiekosta ja urheilusta yleensä. Heitä saimme kuulla myös radioaalloilla.
”Koulun parasta aikaa, kun sai vapaasti päättää asioiden sisällöistä ja kulusta. Ryhmän pieni koko tuotti haasteita joidenkin juttujen tekemisessä, mutta kaiken kaikkiaan mukava kokemus. Tästä on hyvä jatkaa kohti työharjoittelua”, sanoo urheilutoimituksen päätoimittaja Miikka Lahtinen.
Kirjoittavat journalistit ovat pureutuneet uutisiin, tieteeseen ja kulttuuriin. Urheilumiesten tavoin kirjoittajilta ilmestyi myös kolumneja ja henkilöjuttuja.
”Koin Trombitin hyvänä kokemuksena. Sai tutustua erilaisiin juttutyyppeihin ja kirjoittamisen lisäksi jutun teon rutiini kehittyi. Yhteistyö kuvaajien kanssa sujui hyvin. Koen kaiken kaikkiaan kehittyneeni journalistisen tekstin tuottajana viimeisen viiden viikon aikana merkittävästi”, analysoi kirjoittavan journalismin opiskelija Marko Korosuo.
Kaikkeen tähän olemme tarvinneet kuvaajia, jotka ovat ikuistaneet juttukeikkojen tunnelmia, kuvareportaaseja, sekä pitäneet toimituksessa elämää yllä.
”Trombit on ollut yllättävän kiva projekti. On ollut kiinnostavaa nähdä omia juttujaan ja kuviaan julkaistuna, ja toisaalta ihailla kurssitovereiden kuvia, kuvasarjoja ja kirjoitelmia”, kertoo visuaalisen journalismin opiskelija Martta Nerg.
Trombit on ollut tilaisuus asettaa itsensä ammatillisen paineen alle. Itsetunto alalla pärjäämiseen on kohonnut kuin pullataikina.
Toimitus kiittää lukijoita ja kuuntelijoita.
Toimitus on hiljentynyt. Kiitti moi!
Teksti Jukka Leskinen, kuvat Karoliina Redsven
-
Joose ja Tiia klo 15 asti kanssasi radioaalloilla!
-
Klo 12-13 Kuullaan Tiia Lillen radiodokumentti, Aikuinen nainen, keskustellaan deittailusta. Ohjelmaa hostaa Tiia ja Liisa!
-
HEOn kuvataiteen linjalaiset saivat tunnilleen pari tatuoijaa kertomaan työn prosessista. Yksi heistä jopa sai kyseisiltä tyypeiltä haluamansa tatuoinnin ja muut pääsivät seuraamaan sivusta.
Tatuoinnit ovat minulle mielenkiintoinen aihe, joten hyödynnin tilaisuuden ja kävin tekemässä kuvareportaasin aiheesta.
Iisa Kinnunen
-
Trombitin viimeisessä Aamussa Jari ja Konsta miettivät aikuisten harrastuksia ja tekeekö raha onnelliseksi.
-
© Kristiina Sievi-Korte
-
Yleensä ammattitoimittajien sekä penkkiurheilijoiden yleinen mielipide on, että maalivahdin pitäisi torjua suorat vedot joissa ei ole maskia. Hyvä maalivahti on heidän mielestään sellainen, joka ei päästä vetoja ilman maskia.
Toisessa play-off matsissa JYP-HIFK kotijoukkue JYP teki melkein kaikki maalinsa suorista vedoista ilman maskia. IFK:n mokea arvosteltiin tämän vuoksi, koska hänen muka olisi pitänyt torjua nuo vedot. Olen erimieltä.
Ensinnänkin, jos kaudessa on maalivahdilla noin 30- 50 matsia ja näin ollen melkein 500 torjuntaa, niin ei matematiikka ole hänen puolellaan. Ja kuka ihmeellinen olento voi ottaa kiinni 9 m/s leijuvan kiekon, joka lerpattaa jonkun jaloista kohti sinua? Ja lämärin vetonopeus on n. 15 metriä/sekuntti, eikä sitäkään kyllä kukaan voi helposti kopata.
Ihminen vain yksinkertaisesti on hidas reagoimaan ja yksi eläinkuntamme hitaimmista nisäkkäistä. Päivät pitkät syömme voileipiä ja potkimme jalkapalloa, emme tappele villieläinten kanssa tai kiipeile puissa. Näin ollen on aivan luonnollista ettemme saa luodinnopeata pikkukiekkoa kiinni joka saamarin kerta.
Siksi lerpattavat rannevedot tai kovat lämärit ilman maskia ovat yhtä hyviä ratkaisuja kuin maskista vedetyt vastaavat. Elleivät jopa parempia. Sillä yleensä jos pelaaja vetää maskista, niin kiekko osuu ensimmäiseen pelaajaan, joka purkaa kiekon toiseen päätyyn ja tappaa ylivoimaa puoli minuuttia. Kovin usein Suomen kiekkoliigan pelaaja on silkka amatööri Änärin vastaavaan, ja kun hän vetää kohti maskia, osuu kiekko joko lihamuuriin tai pelaaja saa mailan väliin, kiekko lentää verkkoihin, tulee pelikatko ja aloitus siirretään keskialueelle.
Yhteenveto: Veto ilman maskia on nopeasti liikkuva lerpattava kiekko, jota on usein vaikea saada kiinni, riippuen maalivahdin itseluottamuksesta ja asennosta. Mitä enemmän on rumputulitusta kohti maalia, on se parempi kuin se että kiekko vedetään päin vastustajan persettä. Maski aiheuttaa joskus ns. varman maalin, kun maalivahti ei näe kiekkoa. Mutta ilman maskia lauottu veto on luomumpi ja komeamman näköinen.
Teksti: Aleksi Juvonen
Kuvat: Pixabay kuvapalvelu ja Trombit mediakirjasto
-
Tänään on energiatorstai! klo 15-17 Dj:nä toimii Lohjan oma poika Konsta! Aiheina mm. muoti sekä Temptation Island Suomen uusimmat käänteet!!
-
Trombitin Iltapäiväkerhossa puidaan mm. Italian ravintolakieltoja sekä vaihto-oppilasvuosia.
-
”Tosta poikki, sano lekuri. Tuo meille pieni ongelmasi niin teemme siitä neuroosin.”
Tällaisia raflaavia otsikoita sisältänyt Pahkasika-lehti on jälleen esillä näyttelyn muodossa. Tampereen museokeskus Vapriikissa helmikuussa alkaneessa Pahkasika-näyttelyssä on esillä sarjakuvia, jotka ovat olleet lehden keskeistä sisältöä, sekä esineistöä yksityisistä kokoelmista.
Viime vuonna Pahkasika-näyttely järjestettiin Helsingissä taidesalonki Rööperissä. Vapriikin kokonaisuus on kuitenkin uniikki ja ensi kertaa esillä.
Pahkasika ilmestyi vakituisesti vuosina 1975-2000. Myöhemmin on ilmestynyt kokoelmia, sekä viime vuonna joukkorahoituksen voimin julkaistu Pahkasian 79. numero.
Pahkasika on jättänyt lähtemättömän jäljen suomalaiseen huumorikenttään. Lehden avustajakuntaan on kuulunut monia myöhemmin merkittävään asemaan nousseita suomalaisia toimittajia, kuten Alivaltiosihteereistä tutut Simo Frangen ja Pasi Heikura.
Yksi tämän hetken suosituimmista kotimaisista sarjakuvista on läheistä sukua Pahkasialle. Fingerporin piirtäjä Pertti Jarla onkin aikoinaan piirtänyt Pahkasialle. ”En tiedä, millaisia sarjakuvani olisivat ilman Pahkasikaa”, Jarla tunnusti Keski-Uusimaan haastattelussa 2014.
Monet Pahkasian sarjakuvahahmot ja lentävät lauseet elävät vieläkin. Sarjakuvien lisäksi lehti täyttyi erilaisista palstoista, kuten Tosta poikki, sano lekuri -lääkäripalstasta. Isossa osassa olivat lisäksi palindromit, sananmuunnokset sekä uutisparodiat.
Pahkasika oli vuonna 1980 mukana vaatimuksessa saada keskiolut R-kioskeihin. Kampanja tehtiin huumorimielessä, koska silloin ajatusta keskioluen kioskimyynnistä pidettiin lähestulkoon mahdottomana.
Vuonna 2000 lakkautetun Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi totesi, että ”nykymaailmassa Pahkasian kaltainen lehti on tarpeeton. Todellisuus on muuttunut parodiaksi, eikä sitä siksi voi parodioida.”
Teksti Jukka Leskinen, kuva Martta Nerg
