Ihminen on psykologisesti taipuvainen näkemään ympärillään enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Miksi olemme niin herkkiä havaitsemaan uhkia?
Yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävät asiat saavat aikaan voimakkaita tunnereaktioita. Esimerkiksi Lähi-idän pakolaistilanne, globaali vesikysymys, luonnonvarojen kestävä käyttö ja ihmisoikeudet ovat kaikki ajankohtaisia asioita, joita käsitellään medioissa säännöllisesti ja aiheuttavat suuressa yleisössä voimakkaita tunteita.
Poimimme automaattisesti kuulemastamme ja lukemastamme ensimmäisenä sen tiedon, mitä tämä tarkoittaa minun, läheisteni tai valtiomme kohdalla, uhkia vai mahdollisuuksia?
Tutkijoiden näkemys
Mitä sanoo tieteellinen näyttö, onko ihminen taipuvainen havaitsemaan enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia?
Yhdysvaltalaisen tutkimuksen (Jackson & Dutton 1988) mukaan, yritysten päätöksenteosta vastaavat henkilöt ovat herkempiä havaitsemaan enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia liiketoimintansa kehitystä arvioidessaan.
Kokeellisessa tutkimuksessa (Chattopadhyay ym. 2001) tutkijat testasivat, millaisia reaktioita erilaiset ennustemallit yrityksen tulevaisuudesta saavat aikaan työorganisaation nykyisessä toiminnassa. Kävi ilmi, että erilaiset uhkakuvat aiheuttivat organisaatiossa paljon aktiivisempaa asioiden työstämistä kuin potentiaalisten mahdollisuuksien hyödyntäminen.
Tieteellinen näyttö puoltaa näkemystä siitä, että olemme herkempiä havaitsemaan uhkia kuin mahdollisuuksia ja toimimaan sen mukaisesti.
Jäänne kivikaudelta
Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että mediassa esitetyt näkemykset vaikkapa Euroopan pakolaistilanteen uhkakuvista siirtyy välittömästi mielen prosessoitavaksi, kun taas mahdollisuuksia luovat positiiviset skenaariot jäänevät tietoisuudessa taka-alalle.
Uhkien näkemistä voisi luonnehtia primitiiviseksi, mahdollisuuksien löytäminen vaatii enemmän asian tietoista työstämistä.
Mikä psykologinen mekanismi on tämän ilmiön taustalla?
Herkkyytemme havaita uhkia on jäänne kivikaudelta, jolloin vihamieliset heimot ja villipedot olivat päivittäinen vaaratekijä (Steimer 2002). Uhkien havaitseminen on edelleen ”kova koodattuna” geeneihimme. Tarvittaessa nopea reagointi ja ”eläimellisyys” jättävät tietoisen ajattelun aina toiseksi voimakkaita tunteita herättävissä tilanteissa, esimerkiksi tunteita herättävää uutista lukiessa.
Teksti: Marko Korosuo
Lähteet ja lisätietoja:
Jackson, S. & Dutton, J. 1988. Discerning threats and opportunities. Administrative Science Quarterly Vol. 33, No. 3, 370-387.
Chattopadhyay, P., Glick, W. & Huber, G. 2001. Organizational actions in response to threats and opportunities. Academy of Management Journal Vol. 44 No. 5, 937-955.
Steimer, T. 2002. The biology of fear- and anxiety-related behaviors. Dialogues of Clinical Neuroscience Vol. 4 No 3,231–249.
Kommentti
Viime syksynä eskaloitunut pakolaistilanne Euroopassa, on esimerkki siitä, miten ainakin Suomessa tilanne koettiin uhkaavammaksi kuin mahdollisuuksia herättäväksi.
Ihmisten kokema uhka, pelko ja hämmennys nousivat selkeästi esiin mm. sosiaalisen median kommenteissa. Voimakas reagointi tunnetasolla aiheutti ylilyöntejä myös käytännössä, pahimpana esimerkkinä polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin.
Nyt kun pakolaistilanne on toistaiseksi hiljentynyt ja primitiivireaktiot sammuneet, on aika antaa tilaa asian tietoiselle käsittelylle. Tietoisen käsittelyn myötä, tilannetta ei välttämättä koeta enää niin uhkaavaksi ja saattaapa ihmisten tietoisuuden horisonttiin jokunen koko Suomea eteenpäin vievä mahdollisuuskin ilmestyä.
”Armeijassa ei kannata olla viimeinen eikä ensimmäinen, vaan kannattaa olla aina siinä keskellä.”
Aitoa asiaa -erikoisohjelmassa kuullaan tänään klo 17 Emilia Kettu Toivasen radiodokumentti Miesten koulu. Pojista kasvaa armeijassa miehiä – mutta millaisia? Entä miksi dokumentin päähenkilö Ilmari keskeytti armeijan?
Keskustelussa mukana ovat radiodokumentin tekijän lisäksi Yle X:n Mika Parikka sekä Joose Koskiranta.
Viime sunnuntaina ensimmäisessä Vulvaradiossa pohdimme naisten stereotypioita ja naisellisuutta yleensäkin.
Mekko, huulipuna, korkkarit. Nuo kolme asiaa kenties kulminoivat naiseuden piirteet – jos siis kaikille ekana mieleen tulevia tissejä, pillua ja persettä ei lasketa.
Olen aina ollut vähän poikatyttö. Aloin pohtia asiaa ja osa syy voi olla se, että olen sysimaalta kotoisin. Keskellä korpea ei ole tarvetta keikistellä minihameessa ja korkeissa koroissa. Colleget ja kumisaappaat ovat paljon käytännöllisemmät perunapellolla. Jos lähin kaupunki on 50-kilometrin päässä, ei naamaan ole syytä laittaa sotamaalausta.
Tunsin olevani vain niin kova jätkä – yksi pojista. Olen jo itse teininä inhonnut teinityttöjä huulikiiltoineen ja pitkine suorine hiuksineen. En halunnut olla osa sellaista ”aivotonta prinsessajengiä.”
Vasta 2-kymppisenä, kuutisen vuotta sitten, aloin kiinnostua enemmän omasta naisellisuudestani. Huulipuna alkoi näyttääkin kivalta ja toi pienet huuleni esiin. Helsinkiin muutettuani ei ollut mitään baariin laitettavaa, joten oli hankittava elämäni ensimmäinen pikkumusta. Ei ollut mitään siistejä kenkiäkään, joten horjuen sovittelin korkoja kenkäkauppojen käytävillä.
En ollut enää teini – vaan nuori nainen. En ryhtynyt ajattelemaan asiaa tietoisesti, varmasti kehoni ja mieleni sen oivalsivat ensin. Nämä pukeutumisnormit ovat ehkä stereotyyppisiä naisen piirteitä, mutta minulle ne tarkoittivat sitä, mitä en ennen ollut.
En silti väitä vieläkään olevani naisellinen nainen, vaikka sain ystävältäni niin vasta kuulla. Laittautuminen ja leikkimielinen diivailu on ihanaa, mutta teen sen vain ironisella twistillä. Tunnen edelleen enemmän henkistä yhteyttä jätkien kanssa – yksi pojista, vaikka minulla olisi pikkukengät ja melkein pakarat paljastava mekko. Minulle naiseuteni on pidemmän päälle pukeutumiskysymys. Vaikka sukupuolineutraalisoituvassa yhteiskunnassamme ei enää haluta puhua mikä on naisen tai miehen, ei minusta kaikkea tarvitse tai pidäkkään neutralisoida. Kun laittaudun ja laitan vartaloa nuolevan seksikkään pikkumekkoni päälle, sytyn kuin Elisabeth Taylor spottivalossa.
Ei kenties ole mitään sääntöä naiseudelle, se lähtee meistä kaikista itsestämme. Tunnen ja tiedän olevani nainen – ja se tuntuu minusta hienolta. Voin tuntea itseni maailman kuumimmaksi misuksi vaikka pieruverkkareissani krapula-aamuna – jos kannan itseni niin. Ja minähän kannan.
Minulla on rinnassani kaksi pehmeää kuhmua, jotka voisivat halutessaan hallita maailmaa. Eikös se olisi naiseuden huippu?
Kaksi naista, kaksi näkökulmaa. Voiko sininen olla naisen väri? Mikä on maskuliinista ja mikä on feminiinistä? Vulvaradiossa ratkotaan naiseuden stereotypioita ja ihmissuhdeasioita. Jokaisessa jaksossa haastetaan mies vastaamaan kysymyksiin kaksilahkeisen lajinsa puolesta. Kuunneltavissa joka sunnuntai klo 14-15.
Klo 15-17 After Wörkissä Jussi ja Kettu syynäävät mielenosoitusten mennyttä viikkoa ja pohtivat häritseekö puhelimen käyttö yöunia. Biisien kaatopaikalle kolataan Yonan biisi, Pilvet liikkuu.
Itäkeskuksen Kierrätyskeskus on valoisa, siisti ja monipuolinen. Kahdessa kerroksessa on runsaasti kierrätettyä tavaraa: vaatteita, asusteita, huonekaluja, astioita, kirjoja… Hintataso on edullisempi kuin esim. UFFilla. Kierrätyskeskuksen uusiotuotteiden mallisto, Plan B, on hinnakkaampi. Plan B – tuotteet ovat uniikkeja käsitöitä, jotka on valmistettu kiertoon tulleista materiaaleista Kierrätyskeskuksen ompelimossa ja verstaalla.
Harjoittelija Ilona pitää työstään.Laukut 2-5 euroa /kappale.Hääpuku 100 euroa.Plan B -tyynyt 15 e.
Kunnostetut ja huolletut polkupyörät: Värikäs 120 e, hopeanvärinen 250 e.
Sydäntuolit odottavat hinnoittelua.Plan B -lumilautapenkki 140 e.Kuvaajan saalis; korvikset ja jääkaappimagneetit yhteensä 6,60 e.
Asioiden lykkääminen on paha tapa, jossa tunnun olevan tavattoman taitava. On kyse sitten siivoamisesta, bussiin ennättämisestä, liikunnasta, tai lahjojen ostamisesta, huomaan aina lähteväni liikkeelle viime tingassa.
Pientä lohtua tähän saamattomuuteeni tuo tieto siitä, että en ole tapani kanssa yksin. Monet ystäväni ja valtavat määrät ihmisiä internetissä valittelevat kärsivänsä samasta ongelmasta. Yksi ei saa haettua töitä, vaikka olisi tarve. Toinen ei jaksa puurtaa läksyjensä parissa, vaikka tärkeä koe on ihan nurkan takana. Kolmas ei ole käynyt ystäviensä kanssa ulkona viikkoihin, vaikka ikävä kuulemma onkin.
Syitä tähän saamattomuuteen on varmasti monia. Omalla kohdallani syytän usein epäonnistumisen pelkoa, tai ihan vain yleistä laiskuutta.
Reilu puoli vuotta sitten hyvä ystäväni kehotti minua lukemaan Mark Mansonin tekstin terveiden rajojen merkityksestä ihmissuhteissa. Teksti tuli siinä elämäntilanteessa minulle tarpeeseen. Simppelit neuvot ja itsestäänselvät asiat suoraan nenän edessä auttoivat ymmärtämään omia ihmissuhteita ja arvottamaan asioita uudestaan.
Päätin pakottaa itseni uskaltamaan enemmän. Ensimmäisenä uskalsin tehdä asioista sen pelottavimman ja hain kouluun, jossa voin opiskella journalismia, sillä tätä minä olen aina halunnut.
Muut asiat, joita tein, ja teen edelleen, saattavat tuntua joidenkin silmissä täysin tavanomaisilta, mutta minulle ne ovat suuria ja aika ajoin todella vaikeita.
Kehittyäkseni kirjoittajana aloin pitää päiväkirjaa ensimmäistä kertaa vuosiin. Jotta saisin pidettyä kiinni minulle rakkaasta harrastuksesta, laulamisesta, aloin ravata karaoke-paikoissa. Tottuakseni väenpaljouteen, aloin käydä enemmän lempibändieni keikoilla ja elokuvissa. Saadakseni syyn siivota, kutsuin ihmisiä kylään.
Minulla ensimmäinen askel oli suuri harppaus uskalluksen ja tekemisen maailmaan, ja pienet askeleet tulivat sen jälkeen. Motivaatio tekemiseen kasvaa, kun miettii: ”Selvisin siitä, miksi en siis tästäkin.”
