Uskallan lyödä olemattomasta sielustani vetoa, että olet päästänyt ”Ikä on vain numero” -sloganin suustasi kerran jos toisenkin. Kommentilla olet voinut viitata jonkin ihmissuhteen osapuolten väliseen ikäeroon, syntymäpäiväsankariin tai vaikkapa aina yhtä upeaan Aira Samuliniin. Oli tilanne sitten mikä hyvänsä, niitä yhdistää – iän lisäksi – yksi asia: positiivisuus. Kyseinen sanonta pyrkii luomaan uskoa ja kannustamaan kohdettaan ajattelemaan, että elämä on vielä edessä ja henkinen nuorekkuus on se juttu. Eli toisin sanoen päätavoitteena on saada kohde unohtamaan, kuinka vanha tämä oikeasti jo on.

Kyllähän se näin on, että ikä on numero, mutta se on paljon muutakin. Ikä on esimerkiksi elämänkokemusta, joka muokkaa ihmisestä omanlaisensa persoonan. Ikään(tymiseen) kuitenkin suhtaudutaan myös kauhistellen ja säälivästi – ei siihen muuten liitettäisi niin paljon tsemppaamisen tarvetta. Ei esimerkiksi 18-vuotiasta kehoteta tämän syntymäpäivänä olemaan murehtimatta ikäänsä, vaan hänen puolestaan iloitaan, kun taas keski-iän kynnyksellä “Ikä on vain numero” -klisee kummittelee joka kulmalla. Ikä on merkki selviytymisestä tähän päivään asti – ja siksi sen pitäisi olla myös valtava kiitollisuuden aihe. 

Fakta toki on, että ikääntyminen vie meitä kaikkia hautaa kohti, eikä edes henkinen nuorekkuus syrjäytä tätä luonnonlakia. Fyysistä vanhenemista surullisempaa on mielestäni kuitenkin sen henkinen tyyppi, ja erityisen sääli se on nuoren ihmisen kohdalle osuessa. Esimerkiksi parikymppinen henkilö saattaa olla näennäisesti rypytön ja freesi, mutta onkin sielunelämältään homehtunut muumio, jolloin mikään ei kiinnosta, mitään ei halua tehdä ja kaikessa tai kaikissa näkee vain kritisoitavaa. Fyysinen nuoruus ei siis paljoa lämmitä, jos mielenmaisema on kuin hapankorppu. Siispä huomatkaamme, kuinka vähän ikä loppujen lopuksi ihmisestä kertoo.

Yhtälailla myös syntymävuosi on numero, ja sen näkeminen on ainakin 55-vuotiaalle äidilleni “tahdosta riippumaton muistutus siitä, kuinka mahdottoman kauan aikaa kyseisestä vuodesta on kulunut”. Hän kuitenkin korostaa, ettei tämä ahdistus liity nuoruuden tavoitteluun – uskoo ken tahtoo. Lisäksi Sannin 2080-luvulla -kappale herättää äitini samanikäisessä ystävässä suurta elämäntuskaa, koska hän tiedostaa, ettei enää tuolloin ole ilahduttamassa ihmiskuntaa läsnäolollaan ainakaan fyysisesti. 

Ihmisiin liitetään jo pelkästään iän puolesta tuomitsevia ennakko-oletuksia, ihan etunenässä itseni toimesta. Siitä on korkeintaan vain pari vuotta, kun tajusin isovanhempieni olevan muutakin kuin konservatiivisia fossiileja, joilla ei ikinä voisi olla kanssani mitään yhteistä, saati mainitsemisen arvoista persoonaa. Nuppineulanpään kokoinen mieleni oli onnistunut saavuttamaan oivalluksen, että mikä minä olen suhtautumaan isovanhempiini välinpitämättömästi, kun en rehellisesti sanottuna ikinä ole edes yrittänyt tutustua heihin.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että ripeä parin kilometrin kävelylenkki mummin kanssa kesäpäivänä tekee ihmeitä. Ihmettelimme sieniä, joista hän innostuspäissään tuhosi kävelysauvallaan ainakin kolme, mitä hän harmitteli liioittelematta koko loppupäivän. Napsimme marjoja tai mummi niitä lähinnä napsi, koska ne olivat raakoja. Ja, koska kypsyysaste haittasi näköjään vain minua. Selfieitä otimme ihan vain siksi, että hetki oli ihanuudessaan mielestäni ikuistamisen arvoinen. Syy kuvien räpsimiselle voi toki olla sekin, että vallitsevan käsityksen mukaan ilman virtuaalista todistusaineistoa kyseistä retkeä ei ole tapahtunut. Nauroin tällä lenkillä valtavasti ja aikaakin meni vain kolme tuntia.

Toki isovanhemmissani on piirteitä konservatiivisuudesta ja fossiiliudesta, mutta mikä tärkeintä, minä rakastan heitä ja he rakastavat minua. Ja se, jos mikä osoittaa, ettei ikä ole nuoruuden tai vanhuuden itseisarvo. Tai, että ikä on vain numero, kuten joku voisi asian ilmaista.

Kun kannabiksen dekriminalisoinnin kansalaisaloite keräsi vaaditut 50 000 nimeä ja eteni eduskuntaan, oli nyt jo entisen pääministerin Antti Rinteen kanta asiaan selvä: “Tässä ei edetä”. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman kommentoi asiaa sanomalla: “Emme näe tarvetta…” ja entinen sisäministeri, nykyinen Kokoomuksen kansanedustaja Paula Risikko ilmoitti asiaan lyhyesti: “Mikä on laitonta, on laitonta”. 

Aloitteen kannattajat ehdottavat lakimuutosta, joka poistaisi rangaistavuuden kannabiksen käytöstä, hallussapidosta ja kasvatuksesta omaan käyttöön. Vaikka poliitikoista ehkä siltä tuntuu, eivät aloitteen tekijät koskaan vaatineet kannabista lähikaupan hyllyille. Aivan kuin eduskunnassa olisi mennyt aloitteen sisältö aivan täysin ohi, ja unohdettu samalla, että hei, mehän ollaan täällä ne, jotka näitä lakeja säätää. Laiton on laitonta vain niin kauan, kuin eduskunnan istuntosalissa niin halutaan.

Onko aloitteella siis mitään mahdollisuutta eduskunnassa? Poliitikot ovat selvästi päättäneet jo kantansa ja kannabis on demonisoitu yleisessä keskustelussa. Hallituspuolue Vihreät on linjannut jo puolueohjelmassaan olevansa kannabiksen laillistamisen puolella. Silti esimerkiksi toisen hallituspuolueen, Keskustan, kansanedustaja Mikko Savola tuomitsee Vihreiden linjauksen täysin, ja oppositiossa istuvan Perussuomalaisten Veikko Vallin vaati Vihreiden puoluejohtajan, Maria Ohisalon, eroa. Syynä Vallinin mukaan oli “avoin huumemyönteisyys ja suoranainen huumeiden markkinointi nuorille”. 

Vau. Kannabiskeskustelu on siis hyvällä mallilla. Kansanedustajat haluavat pestä kätensä tästä välttämättömästä puheenaiheesta täysin, eikä edes esimerkiksi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tutkijoiden lausumat kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamisen hyödyistä auta. Kynnys hoitoon hakeutumiseen laskisi, rikosrekisterien määrä pienenisi, eikä laillistamisen esimerkkimaissa, kuten Kanadassa, kannabiksen käyttö ole lisääntynyt vuoden takaisesta, vaikka päihteen viihdekäyttö laillistettiin.

Kun positiiviset puolet käytön ja hallussapidon rangaistavuuden poistamiseksi ovat näin painavat, eivätkä boomereiden puheet tappavista kannabispiikeistä ole totta, ei ole mitään syytä lakialoitteen kumoamiseksi. Vaihtakaa demonisointi dekriminalisointiin.

Kirjoittaja on 22-vuotias journalismiopiskelija Helsingistä

Espoo on ollut otsikoissa viimeaikoina erilaisista rikosuutisista ja -kohuista. Verotietojen mukaan Espoossa on yhtä aikaa Suomen varakkain postinumeroalue Westend ja köyhin alue Otaniemi. Johtuen opiskelijoiden määrästä. 

Espoossa on  viime aikoina tapahtunut kaikenlaista ikävää, kuten autopalo Länsiväylällä sekä ketjukolari, polttopulloiskuja, autoilla kaahailuja ja pahoinpitelyjä. Mielestäni on outoa, että juuri siellä entisessä kotikaupungissani on tapahtunut kaikkea tälläistä  lähiaikoina. Espoo oli ennen rauhallinen ja varakas kaupunki, josta heitettiin vitsiä “Espoossa ei ole mitään muuta kun rikkaita ja kermaperseitä”. Mielestäni on huolestuttavaa, että rauhallisesta kaupungista on muuttumassa rauhaton paikka. Jopa ala-asteikäisiltä lapsilta on löytynyt teräaseita. Myös paikallispoliisi on ollut huolissaan nuorista. 

Suurimmista kohuista yksi on ollut, mitä monet mediatkin ovat kirjoittaneet, kun teinityttö jäi jalastaan kiinni metron ovien väliin Matinkylässä ja raahautui metron mukana useita metrejä. Onneksi tyttö selvisi pelkällä säikähdyksellä.

Ilta-Sanomat uutisoi 26.11.2019 rikosliigasta Espoossa, jossa se iskee BMW-merkkisiin autoihin varastamalla auton sisäosia mukaansa. BMW-merkissä sisustat ovat erittäin arvokkaita ja rikolliset saavat hyvät rahat niistä. Mielestäni poliisin ja nuorisopsykiatrien olisi panostettava ennaltaehkäisyyn, että saataisiin lopetettua nämä teot tai ainakin onnistuttaisiin vähentämään niitä.

Kolumni Vili Rantanen, 18