• Kunnon Somemelska

    Kunnon somemelska

    Sosiaalinen media on tämän päivän suurin media. Facebook, Instagram, Twitter, WhatsApp, Tinder, TikTok, Periscope. Näissä sekä muissa some-sovelluksissa ihmiset lähettävät kuvia, videoita, tekstejä, kommentteja ja informaatiota ympäri maailmaa ja tutustuvat täysin tuntemattomiin ihmisiin.

    Vanhat kouluikäiset kaverit löytävät toisensa uudelleen, syntyy täysin uusia ystävyyssuhteita, rakkaussuhteita ja avioliittoja. Työpaikkoja, tapahtumia, juoruja ja uutisia haetaan somen kautta. 

    Voit olla kaikkiin yhteydessä koko ajan ja kaikkea informaatiota on helpompi löytää kuin koskaan.

    Edellä mainitut asiat ovat somen hyviä puolia mutta onko siinä koko totuus?

    Mietitäänpä.

    Sosiaalisen median suurin kompastuskivi on valeinformaatio ja vihapuhe. Et voi sokeasti luottaa tuotettuun sisältöön.

    Esimerkiksi Facebookilla on yli 2 miljardia käyttäjää, lähes kolmasosa maapallon väestöstä, ja sen valtavan informaatiotulvan kontrolloiminen ylläpidon voimin on tuhansien ihmisten kokopäivätyö. Mutta mitkä ovat ylläpidon ihmisten ohjesäännöt jota he noudattavat?

    Facebook ilmoitti että on ystäväni syntymäpäivä. Lähetin hänen FB-sivustolleen syntymäpäiväkuvan jossa oli vähäpukeinen nainen. Ei kulunut kauaakaan kun kuva oli blokattu ylläpidon toimesta ”yhteisönormien vastaisena”. 

    Kohahdutin olkapäitäni ja lähetin ystävälleni onnentoivotukset ilman kuvaa. Arvatkaa hämmästykseni määrä kun huomasin sen saman kuvan myöhemmin Facebookissa parikin kertaa.

    Facebookin, ja muiden some-medioiden käyttäjät,  voivat vapaasti ilmiantaa sopimattomaksi mieltävänsä julkaisun. Joten onko sosiaalisen median sensuuri oikeasti ylläpidon käsissä vai onko yksittäisillä käyttäjillä sittenkin viimeinen sana? 

    Toinen huono puoli somessa on sen addiktoiva puoli. 

    Olen sitä mieltä että varsinkin nuoret uppoutuvat nettipeleihinsä, kännyköihinsä ja läppäreihinsä hautautuen koteihinsa. Oikeat ihmiskontaktit vähenevät ja nuorten masennus lisääntyy huolestuttavaa vauhtia. 

    Jättäkää kännykät välillä kotiin, menkää koputtamaan kaverinne ovelle ja lähtekää ulkojäille pelaamaan lätkää.

     

    Kirjoittaja on 53-vuotias journalismin aikuisopiskelija Helsingistä.

     

  • Onko Espoosta tulossa rauhaton?

    Espoo on ollut otsikoissa viimeaikoina erilaisista rikosuutisista ja -kohuista. Verotietojen mukaan Espoossa on yhtä aikaa Suomen varakkain postinumeroalue Westend ja köyhin alue Otaniemi. Johtuen opiskelijoiden määrästä. 

    Espoossa on  viime aikoina tapahtunut kaikenlaista ikävää, kuten autopalo Länsiväylällä sekä ketjukolari, polttopulloiskuja, autoilla kaahailuja ja pahoinpitelyjä. Mielestäni on outoa, että juuri siellä entisessä kotikaupungissani on tapahtunut kaikkea tälläistä  lähiaikoina. Espoo oli ennen rauhallinen ja varakas kaupunki, josta heitettiin vitsiä “Espoossa ei ole mitään muuta kun rikkaita ja kermaperseitä”. Mielestäni on huolestuttavaa, että rauhallisesta kaupungista on muuttumassa rauhaton paikka. Jopa ala-asteikäisiltä lapsilta on löytynyt teräaseita. Myös paikallispoliisi on ollut huolissaan nuorista. 

    Suurimmista kohuista yksi on ollut, mitä monet mediatkin ovat kirjoittaneet, kun teinityttö jäi jalastaan kiinni metron ovien väliin Matinkylässä ja raahautui metron mukana useita metrejä. Onneksi tyttö selvisi pelkällä säikähdyksellä.

    Ilta-Sanomat uutisoi 26.11.2019 rikosliigasta Espoossa, jossa se iskee BMW-merkkisiin autoihin varastamalla auton sisäosia mukaansa. BMW-merkissä sisustat ovat erittäin arvokkaita ja rikolliset saavat hyvät rahat niistä. Mielestäni poliisin ja nuorisopsykiatrien olisi panostettava ennaltaehkäisyyn, että saataisiin lopetettua nämä teot tai ainakin onnistuttaisiin vähentämään niitä.

     

    Kolumni Vili Rantanen, 18

     

  • Kolumni: NHL-valmentajat todella epäkiitollisessa asemassa

    Tämä vuosi on sen näyttänyt, valmentajat ovat edelleen vain sivuroolissa NHL:ssä. Viidet potkut tulleet alle kahden kuukauden sisään.
    Continue Reading…

  • Kolumni: Loukkaantujien sukupolvi

    Tänä päivänä tuntuu muoti-ilmiönä olevan palkokasvin siemenen vetäminen hengityselimeen milloin mistäkin syystä. Välillä tuntuu jopa siltä, kun käynnissä olisi kilpailu siitä, kuka loukkaantuu pienimmästä asiasta. Useimmiten loukkaannutaan vieläpä jonkun toisen puolesta, vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista tekemistä asian kanssa. 

     

    Uusimmaksi keskustelun aiheeksi on noussut näyttelijä ja kansanedustaja Pirkka-Pekka Peteliuksen julkinen anteeksipyyntö saamelaisille. Tunteita pintaan on nostattanut Peteliuksen  Aake Kallialan kanssa 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tekemät sketsisarjat, joissa naurettiin saamelaisille ja romaneille. Nämä, kuten monet muutkin sen aikakauden television sketsiohjelmat, olivat sen ajan mukaisia. Ei välttämättä tämän päivän mediamaailmaan sopivia. Olen tämän aikakauden kasvatteja ja ehkä siksi nykyiset viihdeohjelmat vaikuttavat väkinäisiltä ja joskus suorastaan jopa tylsiltä. 

     

    Suomalaiset ovat kertoneet vuosikymmeniä vitsejä “kieroista” savolaisista. Pohjalaisia pidetään yleisesti jäyhinä puukkojunkkareina. Ruotsalaisia on aina mollattu tarinoissa ja vitseissä. Väittäisin, että edellä mainitut ihmisryhmät kertovat yhtälailla vitsejä  “meistä” naapureista ja ulkopuolisista kansanryhmistä. Pitääkö meidän kaikkien nyt loukkaantua toistemme ja itsemme puolesta ja pyytää samaan hengenvetoon anteeksi kaikkea ennen, nyt ja tulevaisuudessa sanomaamme?

     

    Onko niin, ettei enää voi vitsailla mistään aiheesta, etteikö joku loukkaisi mieltään? Onko meistä tullut näin huumorintajuttomia? Tästäkö johtuu ihmisten yleinen paha olo ja ahdistuneisuus? Olisiko aika hieman löysätä pään ympärillä kiristävän vanteen ruuvia ja ottaa hieman rennommin? 

     

    Mitä jos kaikki opettelisimme ihan ensin nauramaan itsellemme. Luopuisimme hetkeksi omista, ehkä tiukoistakin asenteista ja ennakkoluuloista. Antaisimme itsellemme luvan nauraa ihan kaikille asioille. Olisiko elämä hieman helpompaa ja hauskempaa? Minä ainakin uskon näin. Siksi aion tulevaisuudessakin nauraa joidenkin mielestä rasistisille, sopimattomille ja raaoille vitseille ja vanhoille huumoriohjelmille. Enkä aio sitä pyytää keneltäkään anteeksi. Ohjeeni mielensäpahoittajille on, että opetelkaa erottamaan fakta fiktiosta ja totuus huumorista. Vinkkinä voin sanoa, että raja on useimmiten hyvinkin selkeä, jos ne vain itse haluaa toisistaan erottaa.

    Kiitos ja anteeksi!

     

    Kuva: Arja Kangasniemi

    Kirjoittaja on vuonna 1971 syntynyt, radio- ja tv-journalismin opiskelija, Iiro Hakaluoto

  • Kolumni: Huuhkajat täydelliseen koeajoon ennen EM-kisoja – ketkä ansaitsevat vielä näytönpaikan?

    Suomen A-maajoukkue ansaitsi marraskuussa historian ensimmäisen pääsylippunsa jalkapallon arvokisoihin. Railakkaiden torijuhlien jälkeen pelaajat saivat palata omien seurojensa riveihin, mutta Suomen Palloliitolla ja Huuhkajien valmennusjoukoilla on nyt edessään täysin uudenlainen tehtävä.

    Continue Reading…

  • Kolumni: Aleksib astuu suuriin saappaisiin – näin hän tulee nostamaan OG:n maailman huipulle

    Aleksib:n johtama OG on ollut CS:GO skenen puheenaiheena jo pitkän tovin. Tuleeko joukkue nousemaan kirkkaimpien joukkueiden seuraan?

    Continue Reading…

  • Niin kuin tanssi, matka ei käy.

     

    Vihaista puhetta, tuimia katseita, henkilökohtaisuuksiin menemistä tai huomiotta jättämistä. Kuulostaako tutulta? Monet meistä kohtaavat tällaista käytöstä päivittäin niin ihmissuhteissa kuin internetissä, mutta yksi ryhmä altistuu huonolle käytökselle enemmän kuin muut. Se on pyöräilijät.

    Vaara vaanii pyöräilijää joka nurkan takana. Hän elää jatkuvassa aistien ylikuormitus-tilassa, uhmaten sääolosuhteita sekä vihamielisiä muiden kulkuvälineiden käyttäjiä. Yllättäen ryntäilevät jalankulkijat, hortoilevat lapset, tietämättömät turistit sekä autoilijat sokeiden pisteiden kanssa, oli mitä oli, se on pyöräilijän edessä. 

    Vuosia innokkaasti polkeneena, olen nähnyt kaiken mitä kaupungilla on pyörälleni sekä minulle annettavana. Pyöräni on varastettu, iäkäs pyöräilijä kaatui edessäni, kun soitin  kelloa tiedottaakseeni häntä tulevasta ohituksesta (?), olen jäänyt auton alle sekä toistuvasti tyydyttänyt kommentti-keijojen avautumisen tarvetta. Se määrä ohjeita mitä olen tuntemattomilta ihmisiltä saanut… Niillä voisi kirjoittaa kirjan. 

    En ole koskaan kehottanut vastaantulijaa käyttämään pakkasella pipoa, mutta minua on ohjeistettu hankkimaan pyöräilyä varten kypärä. Siis vieraat ihmiset ovat puhuneet minulle kadulla ja ohjeistaneet miten tulisi elää. Pöyristyttävää! 

    Kaupungit ovat rajanneet kaikille toimijoille; autolle, pyörälle, kävelijälle, omat kulkuväylät. Toistan: kaikille toimijoille on ihan ikiomat kulkureitit olemassa. Tämän säkenöivän innovatiivisen ratkaisun perusteella luulisi kaikkien osapuolien viihtyvän ja onnistuvan liikenteessä. Ei viihdy. Kaaos ja anarkia vallitsevat hyvistä aikeista riippumatta. Tämä ei voi jatkua näin! Muutos tarvitaan ja voimme tehdä sen yhdessä.

    Tule siis mukaan “kaveriksi pyöräilijälle”-toimintaan! Jäsenenä opit ymmärtämään lajin hankaluuden hienouden, toiminnan arvoja sekä harrastajien syitä käyttää pyörän kelloa. Kanssamme voit pyöräillä pelkästään sitä varten merkittyjä ajoväyliä pitkin! Pääset myös kokeilemaan millaista on olla järkevä jalankulkija tai huomaavainen autoilija. Poljetaan kun tavataan!

     

    Kirjoittaja  Anni Lötjönen on Radio- ja TV-journalismin opiskelija sekä (nykyään) pyöräilykypärän omistaja.

  • Kolumni: Teemu Turusen NHL-unelman tiellä este, joka pitää ylittää nopeasti

    Laatupelaaja Liigassa ei merkitse NHL:ssä juuri mitään, mutta mahdollisuudet Turusella ovat silti erinomaiset.

    Continue Reading…

  • KOLUMNI: Yhteisöllisyyden puute estää meitä tekemästä toisin

    Asuttuani muutaman kuukauden Helsingissä, mielessäni herää ristiriitaisia tuntemuksia. Samaan aikaan olen pääkaupungin sykkeessä jossa monimuotoisuutta ja tapahtumia riittää, mutta samaan aikaan huomaan ympärilläni päivittäin myös vahvoja signaaleja siitä, ettei yhteiskunnassamme ole kaikki aivan kohdallaan.

    Verrattuna pohjois-karjalaisessa kylässä vietetylle lapsuudelleni ja sen vahvalle yhteisöllisyydelle, tuntuu omituiselta, että täällä missä ihmiset asuvat tiiviisti vieri vieressä samoissa rappukäytävissä, ei empatiaa ja aitoa yhteisöllisyyttä tunnu löytyvän edes omasta naapurustosta saati sitten päivittäin metrossa ja kauppakeskuksissa kohtaamistani lukemattomista ihmisistä.

     

    Olemmeko kollektiivisesti hyväksyneet tämän kulttuurisen muutoksen, että kuljemme laput silmillä kohti omia pieniä ja suuria päämääriämme pysähtymättä milloinkaan katsomaan sivuille miten muilla kanssakulkijoilla oikein menee. Samaan aikaan meitä kasvatetaan jo pienestä pitäen löytämään se oma juttu ja pärjäämään itsenäisesti ilman avunpyyntöjä.

    Kohtaan päivittäin koulumatkoilla lukemattomia kaduille ja puistoihin heitettyjä roskia. Päällimmäinen tunne on suoranainen raivo ja hämmennys siitä, mitä roskaajan mielessä liikkuu ja toisaalta miksi ohikulkijoina koemme tarpeettomaksi pysähtyä noukkimaan luontoon ja kaduille jätettyjä roskia. Aivan kuin näkisimme ne täysin toisessa todellisuudessa, joka ei ole yhteydessä omaamme.

     

    Kahdesti viikossa näen aamuhämärässä raitiovaunun ikkunasta kuinka leipäjono kurottuu Helsinginkadulla pitkäksi ruoka-apua hakevista kansalaisista. Näky aiheuttaa kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä. Miten voi olla, että keskellä “hyvinvointiyhteiskuntamme” pääkaupungin katuja on nähtävissä vähävaraisten ihmisten hyinen odotus aamuisessa pakkassäässä, samaan aikaan, kun tuon kaupungin toisella puolella eduskunta tekee sisällä lämpimässä päätöksiään. Kestääkö moraalimme todella tämänkaltaisen epätasa-arvoisen elämän, jossa suhteemme toisiin ihmisiin karkaa liian suureksi sosioekonomisten erojen vain kasvaessa.

    Jos elinkustannukset Suomessa yhä vain kasvavat en näe systeemitasolla mahdollisuutta muutokseen. Tarvitsemme sekä rakenteellisia, että kulttuurisia muutoksia jotta toisten auttaminen voidaan palauttaa osaksi arkipäiväämme. Jos meille jäisi työuran ja ainaisen rahan tienaamisen sijaan enemmän aikaa miettiä mitä voisimme tehdä tässä ja nyt muidenkin kuin itsemme hyväksi, mahdollistuisi hyvän jakaminen niin rahallisesti kuin sosiaalisestikin. Jos jo opiskeluaikoina joudumme velkaantumaan kattaaksemme kohtuuttomiksi nousseet asumiskustannukset ja muut kulut ei se ainakaan kannusta miettimään jäisikö omista resursseista jotain jaettavaa myös muille.

     

    Kulttuurisen muutoksen tulisi lähteä jo kotoa ja varhaiskasvatuksesta. Entä jos pelkän itsenäisen oman polun löytämisen sijaan, meitä rohkaistaisiin jo alusta lähtien auttamaan muita ja löytämään yhdessä toistemme vahvuudet joiden kautta myös se omakin suunta elämälle lopulta löytyisi. Muistuttaisimme jo alusta lähtien, että olemme täällä ennen kaikkea lajitovereina emmekä niinkään kilpailijoina. Päänsisäisen kiireen illuusio liikuttaa ihmismassoja päivittäin paikasta toiseen suoriutumaan erinäisistä haasteista paremmin kuin muut. Se lujittaa välinpitämättömyyden ilmapiiriä ja etäännyttää meidät tärkeistä kommunikaatiota ja empatiaa vaativista kohtaamisista etenkin niiden ihmisten kanssa joita emme varsinaisesti tunne, mutta jotka tämän saman planeetan kanssamme jakavat.

    Roskaaminen ja vähävaraisuus ovat osa pitkää listaa asioista jotka vaatisivat muutosta. On meistä itsestämme kiinni mihin päin haluamme tätä systeemiä kehittää. Uskallan väittää, että heti kun havahdumme nostamaan katseemme erinäisiltä näytöiltä ja astumme ulos omasta tutusta kuplastamme, tekemällä asioita muidenkin kuin vain itsemme hyväksi olemme jo askeleen lähempänä empatian vallankumousta.

     

    @Jesse Ryynänen

     

  • Kolumni: Määrä ei korvaa laatua – Tulevaisuus on lyhyemmässä runkosarjassa

    Yli 60 runkosarjaottelua kaudessa on turhaa. Tuotteen laatu kärsii, mikä näkyy katsojaluvuissa. On aika muutokselle.
    Continue Reading…

Kjøpe Viagra uten resept Acheter Cytotec Kjøpe Cialis Norge uten resept Priligy kaufen ohne rezept Viagra kopen Nederland Acquistare Viagra senza ricetta Italia Acquistare cialis Italia