Asuttuani muutaman kuukauden Helsingissä, mielessäni herää ristiriitaisia tuntemuksia. Samaan aikaan olen pääkaupungin sykkeessä jossa monimuotoisuutta ja tapahtumia riittää, mutta samaan aikaan huomaan ympärilläni päivittäin myös vahvoja signaaleja siitä, ettei yhteiskunnassamme ole kaikki aivan kohdallaan.

Verrattuna pohjois-karjalaisessa kylässä vietetylle lapsuudelleni ja sen vahvalle yhteisöllisyydelle, tuntuu omituiselta, että täällä missä ihmiset asuvat tiiviisti vieri vieressä samoissa rappukäytävissä, ei empatiaa ja aitoa yhteisöllisyyttä tunnu löytyvän edes omasta naapurustosta saati sitten päivittäin metrossa ja kauppakeskuksissa kohtaamistani lukemattomista ihmisistä.

Olemmeko kollektiivisesti hyväksyneet tämän kulttuurisen muutoksen, että kuljemme laput silmillä kohti omia pieniä ja suuria päämääriämme pysähtymättä milloinkaan katsomaan sivuille miten muilla kanssakulkijoilla oikein menee. Samaan aikaan meitä kasvatetaan jo pienestä pitäen löytämään se oma juttu ja pärjäämään itsenäisesti ilman avunpyyntöjä.

Kohtaan päivittäin koulumatkoilla lukemattomia kaduille ja puistoihin heitettyjä roskia. Päällimmäinen tunne on suoranainen raivo ja hämmennys siitä, mitä roskaajan mielessä liikkuu ja toisaalta miksi ohikulkijoina koemme tarpeettomaksi pysähtyä noukkimaan luontoon ja kaduille jätettyjä roskia. Aivan kuin näkisimme ne täysin toisessa todellisuudessa, joka ei ole yhteydessä omaamme.

Kahdesti viikossa näen aamuhämärässä raitiovaunun ikkunasta kuinka leipäjono kurottuu Helsinginkadulla pitkäksi ruoka-apua hakevista kansalaisista. Näky aiheuttaa kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä. Miten voi olla, että keskellä “hyvinvointiyhteiskuntamme” pääkaupungin katuja on nähtävissä vähävaraisten ihmisten hyinen odotus aamuisessa pakkassäässä, samaan aikaan, kun tuon kaupungin toisella puolella eduskunta tekee sisällä lämpimässä päätöksiään. Kestääkö moraalimme todella tämänkaltaisen epätasa-arvoisen elämän, jossa suhteemme toisiin ihmisiin karkaa liian suureksi sosioekonomisten erojen vain kasvaessa.

Jos elinkustannukset Suomessa yhä vain kasvavat en näe systeemitasolla mahdollisuutta muutokseen. Tarvitsemme sekä rakenteellisia, että kulttuurisia muutoksia jotta toisten auttaminen voidaan palauttaa osaksi arkipäiväämme. Jos meille jäisi työuran ja ainaisen rahan tienaamisen sijaan enemmän aikaa miettiä mitä voisimme tehdä tässä ja nyt muidenkin kuin itsemme hyväksi, mahdollistuisi hyvän jakaminen niin rahallisesti kuin sosiaalisestikin. Jos jo opiskeluaikoina joudumme velkaantumaan kattaaksemme kohtuuttomiksi nousseet asumiskustannukset ja muut kulut ei se ainakaan kannusta miettimään jäisikö omista resursseista jotain jaettavaa myös muille.

Kulttuurisen muutoksen tulisi lähteä jo kotoa ja varhaiskasvatuksesta. Entä jos pelkän itsenäisen oman polun löytämisen sijaan, meitä rohkaistaisiin jo alusta lähtien auttamaan muita ja löytämään yhdessä toistemme vahvuudet joiden kautta myös se omakin suunta elämälle lopulta löytyisi. Muistuttaisimme jo alusta lähtien, että olemme täällä ennen kaikkea lajitovereina emmekä niinkään kilpailijoina. Päänsisäisen kiireen illuusio liikuttaa ihmismassoja päivittäin paikasta toiseen suoriutumaan erinäisistä haasteista paremmin kuin muut. Se lujittaa välinpitämättömyyden ilmapiiriä ja etäännyttää meidät tärkeistä kommunikaatiota ja empatiaa vaativista kohtaamisista etenkin niiden ihmisten kanssa joita emme varsinaisesti tunne, mutta jotka tämän saman planeetan kanssamme jakavat.

Roskaaminen ja vähävaraisuus ovat osa pitkää listaa asioista jotka vaatisivat muutosta. On meistä itsestämme kiinni mihin päin haluamme tätä systeemiä kehittää. Uskallan väittää, että heti kun havahdumme nostamaan katseemme erinäisiltä näytöiltä ja astumme ulos omasta tutusta kuplastamme, tekemällä asioita muidenkin kuin vain itsemme hyväksi olemme jo askeleen lähempänä empatian vallankumousta.

@Jesse Ryynänen